isoveli valvoo

Autoverouudistus on puhuttanut paljon näin vaalien alla ja kaikki puolueet tuntuvat olevan samaa mieltä siitä, että autoverotusta tulee uudistaa siten että se ohjaa käyttämään ympäristöystävällisempiä autoja ja nuorentaa Suomen ikäloppua autokantaa.

Verotuksen tekninen järjestäminen on kuitenkin ongelmallista, koska autoverotus on valtiolle tärkeä rahasampo, ja veronkevennysvaraa eivät useimmat poliitikot halua käyttää autoveron keventämiseen.
Nyt liikenneministeriössä valmistellaan sinänsä järkeenkäypää ehdotusta, jonka mukaan autoveron korvaava käyttömaksu määräytyisi sen mukaan kuinka paljon kukin ajaa. Eli tavallaan kilometrimaksu. Tällöin eniten maksaisivat ne jotka teitä eniten kuluttavat.
Mutta kun kuulee liikenneministeriön teknisen ratkaisun maksuperusteen määräämiseen, karvat nousevat pystyyn. Sen kaavailuissa jokaiseen autoon on asennettava pakollinen GPS- lähetin, joka satelliittien kautta lähettää reaaliajassa tiedot jokaisen auton jokaisesta liikkeestä, joka hetki. Tietokonejärjestelmä määrittää näin auton vuotuiset ajokilometrit, jonka mukaan verolippu lähtee kotiin.
Käytännössä systeemin mahdollisuudet eivät lopu tähän. Myös ajoneuvon nopeustiedot voidaan periaatteessa lähettää reaaliajassa niin, että tieto ylinopeudesta lähtee viranomaisille samalla hetkellä kun nopeusmittari ylittää sallitun rajan. Periaatteessa jokaisen autoilijan kaikkia liikkeitä voitaisiin seurata tarkasti yksityiselämää myöten.
Orwellilaisessa kauhuskenaariossa on tietysti se ongelma, että autossa oleva lähetin pystytään aina kytkemään pois tai vaikka siirtämään toiseen ajoneuvoon. Tämä mahdollistaisi myös ajoperustaisen ajoneuvoveron kiertämisen. Järjestelmän kustannukset olisivat valtavat ja satelliittivalvonta epävarmaa erityisesti kriisiaikana.

Toivottavasti tämäkin älytön idea jää liikenneministeriön virkamiesten päiväuniin. Mutta esimerkkinä se on hyvä muistutus tämän päivän teknologian suomista mahdollisuuksista yksilön täydelliseen kontrollointiin, ja toisaalta siitä miten helppoa tällaisen järjestelmän markkinointi sinänsä hyvällä tarkoituksella on.
Historia on täynnä esimerkkejä siitä miten ihminen on alistettu täydellisesti jonkin valtiollisen järjestelmän tarpeisiin ja kontrolliin.

Jos vielä mennään siihen autoverotukseen. Oma käsitykseni on että tarkoituksenmukaisin järjestelmä olisi poistaa auton hankintahinnassa oleva autovero kokonaan ja asettaa uusille autoille niiden hiilidioksipäästöjen mukaan määräytyvä vuotuinen käyttömaksu.
Vanhoja autoja tämä korotettu käyttömaksu ei tietenkään oikeudenmukaisuuden takia voi koskea.
Mielestäni myös kokonaisverokertymästä on oltava valmis jonkin verran tinkimään, ettei uusien autojen kauppa pysähdy liian korkeisiin käyttömaksuihin. Lisääntyvä uusien autojen kauppa taas osittain kompensoisi verotulojen laskua kasvavalla arvonlisäverokertymällä.
Samalla päästäisiin eroon myös järjettömästä ja mielivaltaisesta tuontiautojen verotuksesta.

Liukastelua

Eilinen Turun Sanomat otsikoi näyttävästi kaatumisonnettomuuksien eli yksinkertaisesti liukastumisien vaativan vuodessa 1200 suomalaisen hengen. Loukkaantumisia liukastumiset aiheuttavatkin jo käsittämättömät 70 000 joka vuosi. Yhteiskunnalle liukastelu maksaa 500 miljoonaa ja vakuutusyhtiöille 100 lisää.

Täytyy myöntää että luvut hätkähdyttivät minuakin. Niin yksinkertainen asia kuin kävely tappaa enemmän suomalaisia kuin Irakin sota amerikkalaisia. Kyseessä on lisäksi asia johon on helppoja ja halpoja ratkaisuja kuten kenkien piikkipohjalliset. Harva niitäkään tulee käyttäneeksi, eikä sitä kieltämättä itselläkään ole mitään hinkua sellaisia hankkia. Mutta se on varmaa että ainakaan katujen hiekoitus ei ole se kohde josta kuntien kannattaisi säästää.

Toisaalta tämä uutinen tuo konkreettisella tavalla esiin sen miten ihmisten ajattelua voidaan muokata sillä mitä asioita nostetaan esille ja mistä pidetään ääntä. Liikenne- onnettomuudet ja niiden vaatimat kuolonuhrit, joita viime vuonna oli vajaa 350 ovat jatkuvasti esillä lehtien palstoilla. Liikenneturvallisuuteen kiinnitetään aiheellisesti paljon huomiota, mutta voi kysyä kannattaisiko panokset sijoittaakin liukkausvalistukseen?
Media tekee työtään, eli myy sitä mitä ihmiset haluavat ostaa. Dramaattinen autokolari on toki lehdenlukijalle huomattavasti mielenkiintoisempi uutinen kuin liukkaalla pihalla kaatumalla menehtynyt vanhus. Toki myös ihmisten luonnollinen ajattelu lähtee siitä että kävely on turvallista, autoilu riskialtista ja lentäminen suorastaan vaarallista, vaikka asia todellisuudessa on toisinpäin.

Joka tapauksessa tämäkin tieto ravistelee kyseenalaistamaan omia luuloja ja median tarjoamaa kuvaa elämän suurista vaaroista. Ja tietysti valitsemaan ne askeleet hiukan tarkemmin.

Uudistajat vs. säilyttäjät

Vuoden vaihteen poliittista keskustelua ovat värittäneet kolme merkittävää avausta. Ensimmäisenä julkisuuteen tuli talousneuvoston sihteeristön globalisaatioraportti II, seuraavaksi julkisuuteen tuli KELA:n pääjohtaja Jorma Huuhtasen esitys sosiaaliturvan perusteellisesta uudistamisesta, viimeisenä pääministeri Vanhanen julisti koulutuspolitiikan uudistamisen tulevan hallituksen tärkeimmäksi tavoitteeksi.

Lähes samaan tahtiin valtiovarainministeri Eero Heinäluoma (sd.) kiirehti haukkumaan globalisaatioraportin, sosiaali- ja terveysministeri Tuula Haatainen kiistämään (sd.) sosiaaliturvan uudistustarpeen ja opetusministeri Antti Kalliomäki (sd.) tyrmäämään koulutuspolitiikan uudistukset.

Sananvaihdon voi tietysti kuitata hallituspuolueiden normaaliksi nahisteluksi vaalien alla, mutta laajemmiltakaan johtopäätöksiltä ei keskustelua seuratessa ole voinut välttyä. Nyt ovat vastakkain uudistajat ja säilyttäjät. Tai pikemminkin jo muuttuneeseen maailmaan sopeutujat ja menneitä aikoja takaisin haikailevat.

Esimerkiksi kelpaa sosiaaliturvan uudistuspaineet. Suomalainen järjestelmä on hyvin pitkälle keskustan ja demarien kompromissina syntynyt osittain universaali, osittain ansiosidonnainen järjestelmä. Järjestelmän perusteet muotoiltiin 1960-luvun täystyöllisyyden yhteiskunnassa, ja sitä on täydennetty ja paikkailtu pitkin vuosikymmeniä valtion budjetin salliessa.
1990-luvun lama uhkasi koko järjestelmän olemassaoloa, ja toipumisesta huolimatta laman jäljet näkyvät edelleen. Suuri osa pitkäaikaistyöttömistä on valitettavasti syrjäytynyt pysyvästi työelämän ulkopuolelle. Ennätyksellisestä talouskasvusta ja kymmenistä tuhansista vapaana olevista työpaikoista huolimatta työttömyys laskee tuskallisen hitaasti ja yrityksiä kiusaa paheneva pula ammattitaitoisista työntekijöistä. Taustalla on toisaalta työmarkkinoiden jäykkyydet, toisaalta passivoiva työttömyysturvan syrjäytymiseen johtava vaikutus.

On aiheellista kysyä voisiko systeemissä olla jotain vikaa. Kyllä siinä on. Ansiosidonnaisten etuuksien ulkopuolelle putoavan ihmisen asema ei ole kehuttava. Tukia on haettava eri luukuilta eri tarkoituksiin, maksettava niistä verot ja työpaikan löytyessä tulot voivat jopa pudota.
Sosiaaliturvan tarveharkinta tuntuu sinänsä järkeenkäyvältä, mutta esimerkiksi tilanteessa jossa perheen toinen vanhempi on työttömänä, työssäkäyvän huomattavakin palkankorotus, voikin nykyisellään johtaa perheen kokonaistulojen putoamiseen verotuksen sekä työmarkkinatuen ja asumistuen tuloharkinnan yhteisvaikutuksesta. Järjestelmä tekee useassa tapauksessa varsinkin pienipalkkaisen tai osa-aikaisen työn kannattamattomaksi.

Järjestelmään muutosta ovat monien keskustalaisten lisäksi jo pitkään esittäneet vihreät perustulomalleillaan. Viime aikoina myös kokoomuksen suunnalta on näytetty uudistukselle vihreää valoa.

Sen sijaan SDP:n suunnalta on toistuvasti ammuttu alas kaikki ehdotukset järjestelmän perusteiden muuttamiseen tai työmarkkinoiden rakenteiden muuttamiseen. Syytkin ovat selvillä. SDP:ssä haluttaisiin edelleen uskoa yhteiskuntaan jossa vallitsee täystyöllisyys ja säännölliset kokoaikaiset työsuhteet. Jo vuosikymmenen ajan on nähty että todellisuus tämän päivän yhteiskunnassa on toinen.
Toinen ja ehkä merkittävämpi syy demareiden nihkeyteen löytyy kytköksestä perinteiseen ay-liikkeeseen, jossa aivan oikein lasketaan että hyväpalkkaisessa vakituisessa kokoaikatyössä olevan henkilön edut eivät aina ole yhteneväiset työttömän tai matalan tuottavuuden alalla pätkätöitä tekevän kanssa. Itse asiassa demarien mielestä jälkimmäisten olisi parempi roikkua työttömyysturvan varassa, kuin alistua moiseen "riistoon". Se vaihtehto että näiden ihmisten asemaa voitaisiin parantaa sosiaaliturvan ja työnteon yhdistelmällä on useimmille demareille käsittämätön. Periaatteessa kyse on vanhasta universalismin ja työsidonnaisuuden välisestä ristiriitaisuudesta.

Vaaleissa aktiivisimmin äänestävät yleensä paremmassa asemassa olevat. Ihmiset suhtautuvat usein luonnostaan vastahankaisesti välttämättömiinkin uudistuksiin. Näiden asioiden varaan demaritkin vaalimenestyksensä laskevat, perinteisen porvarihallituksella ja työelämän joustoilla pelottelun lisäksi.
Nähtäväksi jää mihin se tällä kerralla riittää. Kokonaan toinen kysymys on, ajaako vastahanka uudistuksille myönteisemmät puolueet keskenään hallitukseen.