tasa-arvo puhuttaa

Sukupuolten välinen tasa-arvo on puhuttanut vaalien alla paljon. Erityiseen profiilin nostoon on pyrkinyt Kokoomus joka on luvannut ajaa ns. tasa-arvo tupoa, joka tarkoittaisi reiluja palkankorotuksia julkisen sektorin naisvaltaisille aloille. Tapansa mukaan kokoomus on jälleen unohtanut mainita millä he nämä korotukset rahoittaisivat. Pelkästään paljon puhuttujen sairaanhoitajien 20 % palkankorotus maksaisi noin 800 miljoonaa euroa. Pelkästään yhtä ammattikuntaa koskeva korotus olisi käytännössä sekä mahdoton toteuttaa että epäoikeudenmukainen muita julkisen sektorin matalasti palkattuja työntekijöitä kohtaan.
Edes jonkinlainen kuoppakorotus julkiselle sektorille kustantaisi helposti yli mijardin, eli yhtä paljon kuin kuluneena neljänä vuotena on käytetty hyvinvointipalveluihin ja tulonsiirtoihin.

Näissä puheissa unohtuu kokonaan myös se että palkat muodostuvat työmarkkinoilla, ja julkisella sektorilla toisena osapuolena ovat talousvaikeuksien kanssa kilpailevat kunnat. Kuntien menojen kasvun tasapainottamista eivät palkkapaineet ainakaan helpota. Helposti myös käy niin että julkisen sektorin palkankorotukset luovat paineita myös yksityiselle, ja erot pysyvät entisellään. Keskitetyt Tupo-ratkaisut kyllä rajoittavat erojen kasvua.

Palkka tasa-arvon kannalta kysymys ei ihan näin yksinkertainen edes ole. Tunnettu tosiasia on että naisten palkkataso on noin 80 % miesten palkkatasosta. Ero on myös kansainvälisesti vertaillen ainakin eurooppalaisesti suhteellisen korkea.
Pääasiallinen selittäjä tilanteelle on toisaalta miesvaltaisen ns. raskaan vientiteollisuuden suhteellisen suuri osuus Suomen taloudessa sekä työllisyydessä ja toisaalta suuri naisvaltainen julkinen sektori. On selvää että korkean tuottavuuden, usein vielä strategisesti tärkeillä vientialoilla, ay-liikkeen on ollut mahdollista neuvotella työntekijöille suhteellisen korkea palkkataso. 80 % :sti naisvaltaisella julkisella sektorilla tilanne on ymmärrettävästi kokonaan toinen. Viime kädessähän palkan maksaa tuotteen ostava asiakas. Julkisella sektorilla, esim. terveydenhuollossa on lähdetty siitä että palvelujen saanti ei saa olla riippuvainen asiakkaan maksukyvystä. Väistämättä tämä heijastuu palkkatasoonkin. Toisaalta vastineeksi saa useimmiten suhteellisen varman työsuhteen.
Kokoomuslaisten harrastama populistinen sairaanhoitajien ja paperityöläisten vastakkainasettelu on vailla sisältöä. Paperiteollisuuden tuotannolla osaltaan maksetaan myös sairaanhoitajien palkat. Korkeiden marginaaliverojen ansiosta myös itse paperityöntekijät osallistuvat merkittävällä tavalla hyvinvointiyhteiskunnan kuluihin.

Em. rakenteelliset palkkaerot kaventuvat oikeastaan ainoastaan ns. mies- ja naisalojen sekoittumisella. Tilastoissa dramaattiselta näyttävä ero tiivistyykin yksilötasolla ammatinvalintakysymykseksi. Ei mikään estä naisia kouluttautumasta perinteisille miesaloille ja päinvastoin. Näissä valinnoissa useimmilla meistä kuitenkin painavat enemmän muut asiat kuin pelkkä palkkapussi.

Toinen kysymys ovat alakohtaisista eroista riippumattomat naisten ja miesten palkkaerot. Nämä erot ovat keskimäärin huomattavasti pienemmät kuin tuo 80/100 suhde.
Syitä on haettu monista tekijöistä kuten vanhemmuuden kustannuksista, pitkistä äitiyslomista, miesten kovemmista palkkavaatimuksista, perinteisistä asenteista, ns. lasikatto-ilmiöstä ja "hyvä veli" verkostoista. Kaikilla on varmasti oma vaikutuksensa, mutta vain osaan voidaan poliittisin päätöksi vaikuttaa. Vanhemmuuden kustannusten tasaaminen on ehkä konkreettisin toimenpide, jossa onkin edetty oikeaan suuntaan. Työehtosopimukset takaavat saman alan työntekijöille saman perustason, mutta siitä ylöspäin palkkaus ja mahdolliset bonukset ja henkilökohtaiset lisät ovat työnantajan harkinnassa. Lainsäädännöllä on tähän jokseenkin mahdotonta vaikuttaa. Juridisessa mielessä työn vastaavuus tai henkilökohtaisen palkanlisän perusteet ovat loputtoman tulkinnallisia ja vaikeasti mitattavia asioita. Äitiyslomien osalta EY- tuomioistuin totesi hiljattain ratkaisussaan ettei niitä voida laskea työkokemusajaksi esimerkiksi palkkauksen perusteita määritettäessä. Sinänsä ratkaisu on perusteltu. Niin arvokasta kuin lasten kasvattaminen yhteiskunnan kannalta onkin, olisi työnantajan näkökulmasta varsin omituista jos esimerkiksi useamman vuoden työelämän ulkopuolella oleva henkilö ylenisi tehtävissään samaan tahtiin kuin työssä olevat.

Palkkaeroista puhuttaessa ei useinkaan oteta huomioon kotona tehtävää työtä. Jos otettaisiin, erot sukupuolten välillä olisivat vielä radikaalisti suuremmat. Kuopan pohjalla ovat kotona vanhempainrahalla tai kotihoidontuella lapsiaan kasvattavat äidit ja isät. Yhteiskunnan arvostuskysmys tämäkin.

On olemassa muitakin arvoja kuin raha, työ ja ura.