missä ne nuoret luuraavat ?

Eilen pidetyssä Varsinais-Suomen Keskustanuorten syyskokouksessa tulin valittua piirin uudeksi puheenjohtajaksi.

Kiitos tuesta ja luottamuksestanne.

Hommassa riittääkin haastetta. Nuorten poliittinen passiivisuus ylipäänsä on tunnettu asiantila. Valaistaan asiaa hieman oman järjestöni osalta. Keskustanuoret on ylivoimaisesti Suomen suurin poliittinen nuorisojärjestö noin 17 000 jäsenellä. Kuva ei ole kuitenkaan ihan niin auvoinen kun mainitaan että viime vuonna järjestön jäsenmäärä väheni noin 1700:lla. Varsinais-Suomessa karu totuus on että tätä tahtia Keskustanuorten jäsenmäärä puolittuu muutamassa vuodessa, ellei jotain tehdä. Parhaimpina aikoina yli 40 osastossa pyörinyt toiminta on kuihtunut muutamaan yhden käden sormilla laskettavaan osastoon. Sekään tosiasia, että Keskustanuorilla on "vielä varaa pudottaa" jäsenmääräänsä, ennen kuin ollaan lähellä muita poliittisia nuorisojärjestöjä, ei paljoa lohduta.

Toisaalta meillä on poikkeuksellisen kova "kolmekymppisten" joukko valtakunnan politiikan huipulla ja nälkäiset "kakskymppiset odottavat vuoroaan. Jossain määrin järjestäytymisen lasku myös syventää politiikkaa kun mukana ovat vain tosiaktiivit. Toivon mukaan tämän myötä päästään eroon nuorisopolitiikan marginalisoimisesta. Eivät nuoret todellisuudessa ole mikään yhtenäinen eturyhmä. Heitä koskettavat aivan samat asiat työllisyydestä turvallisuuteen, kuten vanhempaakin väestöä.

Valtaosan kohdalla ei ole kysymys siitä, etteivätkö asiat varsinaisesti kiinnostaisi. Itselleni tämä on tullut esille mm. yhteiskuntaopin tunteja yläkoulussa pitäessäni. Itse asiassa tutkimusten mukaan nuorten kiinnostus yhteiskunnallisia asioita ja arvokysymyksiä kohtaan on hienoisessa nousussa.

Tämä ei kuitenkaan heijastu kiinnostukseen puoluetoimintaa kohtaan, mikä aiheuttaa ristiriidan koska demokraattinen järjestelmämme kuitenkin toimii puolueiden kautta. Osasyyllisiä ovat varmasti puolueet itse, puoluepolitiikan maine on tylsä ja kiero. Tilannetta ei ainakaan helpota kielteinen suhtautuminen puoluepolitiikkaan koulussa. Yhteiskuntaopissa käsitellään pääasiassa vaalimatematiikkaa, arvojen jäädessä taustalle.

Tosiasia varmasti on sekin, että sitoutuminen puoluetoimintaan on yleisesti ja pysyvästi laskussa. Yhteisöllisyyden ja ryhmä-, tai luokkatietoisuuden murentuessa sitoutuminen puoluetoimintaan laskee. Tänä päivänä on yhä vaikeampi löytää entisten kaltaisia aktiiveja, jotka sitoutuvat kymmeniksi vuosiksi jatkuviin talkoisiin yhteisten asioiden puolesta.
Ihmisten vapaa-ajasta kilpailee yhä suurempi määrä muita aktiviteetteja.

Marinaa ja tuskailua asian tiimoilta on kuunneltu tarpeeksi. Syyttelemällä puolueita, vanhempia aktiiveja tai nuoria ei demokratian toimivuutta edistetä. Puolueita ja poliittisia nuorisojärjestöjä tarvitaan tulevaisuudessakin, mutta silti pitää tunnustaa että suurimmille osalle ihmisiä, ja nuoria äänestäminen riittää.


Keskustalle tämä asettaa kuitenkin suuren haasteen, viimeistään kun vanhat aktiivit väistyvät puoluetoiminnasta. Arvo Korsimon aikanaan rakentama, pelkoa kilpailijoissa herättänyt "kenttäkone" rapistuu, ja politiikan perustyöhön pitää kehittää kokonaan uudet toimintamuodot.

Mikä pelastaisi "pahat" pojat?

Moni on varmaankin tavannut jonkun vanhan koulukaverinsa paikallisen kantapaikan kanta-asiakkaiden joukosta. Valitettavan usein se kaveri on osa suurta syrjäytyneiden ja päihde-ongelmaisten suomalaismiesten joukkoa.

Viime aikoina keskustelua nuorten suomalaismiesten syrjäytymisen yhteiskunnallisista ja kansantaloudellisista seurauksista on käyty mm. Jorma Ollilan vauhdittamana.
Ongelma onkin vakava, vaikka usein myös unohdetaan todeta että koskaan niin suuri osa nuorista ei voi niin hyvin kuin nykyisin. Kyse ei myöskään ole yksinomaan poikien ongelmasta vaikka he selkeän enemmistön muodostavatkin.

Useimmiten ongelmat tulevat esille yläaste-iässä, ja peruskoulun jälkeen noin 10 prosenttia pojista jää vaille jatkokoulutuspaikkaa. Monelta taholta ratkaisuksi on esitetty oppivelvollisuusiän pidentämistä tai pakollista kymppiluokkaa tai peräti oppivelvollisuuden jatkamista toisen asteen koulutukseen.

On kuitenkin aika yksioikoista olettaa että ongelma ratkeaisi oppivelvollisuusaikaa jatkamalla. Suurimmalla osalla näistä nuorista motivaatio pakolliseen koulunkäyntiin on olematon, eritoten mitä tulee teoria-aineisiin. Pakko-koulunkäynti on turhauttavaa niin opettajille kuin oppilaille. Jos vanhemmat eivät kanna vastuutaan lasten koulunkäynnistä kuten usein, ns. syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kohdalla on, voi jatkuvaan lintsaamiseen puuttuminen olla oppivelvollisuudesta huolimatta erittäin vaikeaa.

Useimmiten peruskoulussa esiin nousevat nuorten ongelmat ja häiriökäyttäytyminen juontavat juurensa aikaisemmasta lapsuudesta ja perheen sosiaalisista ja päihdeongelmista. Näihin ongelmiin puuttumatta jättäminen tulee erittäin kalliiksi eikä se myöhemmässä vaiheessa aina enää edes ole mahdollista. Yhteiskunnan ja lähiyhteisön tuki on tärkeää.

Kaikki perheiden ongelmat eivät kuitenkaan ole rahalla ratkaistavissa. Katumaasturin hankkimisen, uraputkessa etenemisen tai omakotitalon rakentamisen ohessa pitäisi muistaa että lasten kanssa vietetty aika maksaa aina itsensä takaisin.

Toisaalta osa nuorten ongelmista ja sopeutumisvaikeuksista johtuu varmasti myös yhteiskunnan teoretisoitumisesta ja koulutuskeskeisyydestä. Kaikkia ei koulunkäynti vain kiinnosta. Osittain tämäkin on arvostuskysymys. Eivät kaikki työtehtävät yhteiskunnassa edelleenkään vaadi kovin ihmeellistä koulutusta, ja joka työn oppii vasta sitä tehdessään. Pitää muistaa että ns. suurista ikäluokista suurella osalla on pohjallaan pelkkä kansakoulu. Tästä huolimatta koulutusvaatimukset yhteiskunnassa kasvavat jatkuvasti eikä peruskoulupohjalta ole rehelliseen työhän asiaa.

Oppivelvollisuusajan pidentämisen sijaan koulussa pitäisi pyrkiä tarjoamaan motivaatiota ja onnistumisen tunnetta myös niille joille ruotsin tuntien tarkoitus koulutoverien ja opettajan häiritseminen. Tasokursseilla ja eri oppilaille eri tavoin painotetuilla opetuskokonaisuuksilla voitaisiin saada parannusta aikaan nimenomaan kaikkein heikoimmin menestyvien oppilaiden kohdalla ja hidastaa erityisopetuksen tarpeen rajua kasvua.
Toinen tärkeä kysymys on oppisopimuskoulutuksen lisääminen ja kohdentaminen erityisesti nuorille peruskoulunsa päättäville, joilla on kova hinku töihin mutta ei kouluun. Onnistumisen elämykset ja oman työn merkityksen ymmärtäminen voivat kääntää luokan "pahiksenkin" suunnan kohti valoisampaa tulevaisuutta.