Ajokortin hinnankorotuksen perusteet arvelluttavat

Liikenneministeriö valmistelee uudistusta kuljettajakoulutukseen, joka toteutuessaan nostaisi ajokortin hintaa jopa lähes 400 eurolla. Uudistuksen tarkoitus on lisätä pakollisten ajotuntien määrää autokoulussa ja sekä kiristää yksityisen opetusluvan saamisen edellytyksiä.
Uudistusta perustellaan liikenneturvallisuuden parantamisella. Tavoite onkin ensiarvoisen tärkeä. Liikenneturvallisuus on viime vuosina kehittynyt positiivisesti, erityisesti kuluvan vuoden onnettomuustilastot ovat olleet selvästi aikaisempaa valoisampia. On totta että nuorten kuljettajien osuus vakavissa liikenneonnettomuuksissa on poikkeuksellisen suuri. Syyt ovat kuitenkin muualla kuin kuljettajaopetuksen liian vähäisissä ajotuntimäärissä. Nuorten onnettomuuksille ovat tyypillisiä rajut ylinopeudet ja kova näyttämisen halu, ei liikennesääntöjen huono tuntemus. Ajotaidon kehittyminen vaatii pitkää ajokokemusta ja asenteiden kypsymistä. Nuorten asenteisiin voidaan vaikuttaa autokoulussa, mutta niihin pitää kiinnittää huomiota niin kotona kuin koulussakin tehtävässä valistuksessa.
Nykyiselläänkin lisätuntien ottaminen on autokoulussa mahdollista, mikäli siihen tuntuu oppilaalla olevan tarvetta.

Ajokortin saaminen on monelle nuorelle tie itsenäistymiseen ja varsinkin maaseudulla suoranainen välttämättömyys jokapäiväisten asioiden hoitamiseksi. Ajokortin hinta muodostaa jo nykyisellään monelle nuorelle ja heidän vanhemmilleen liian suuren kynnyksen.
Ajokortin hinnan merkittävä korottaminen ja opetusluvan kriteerien tiukentaminen vaikeuttaisi edelleen monen nuoren ja heidän perheensä asemaa. Hyötyjiä olisivat korkeintaan autokouluyrittäjät.

julkaistu Turun Sanomissa 29.9.2006

"älkää unohtako köyhän asiaa"

Tämän testamentin on keskustalle jättänyt sekä Santeri Alkio, että Urho Kekkonen. Viime aikoina köyhien asiaa on nostanut esiin erityisesti tuore puoluesihteeri Jarmo Korhonen. Mitä köyhän asia sitten 2000-luvun Suomessa ja maailmassa tarkoittaa, ketkä ovat köyhiä, ja mikä köyhyyteen puree.

Köyhyyttä voi mitata monella tavalla. Absoluuttinen köyhyys on sitä, ettei yksinkertaisesti ole tarpeeksi rahaa elämisen perusedellytyksiin. Köyhyys on kuitenkin myös monella tavalla suhteellista. Jos katsoo koko maailman mittakaavassa, niin kaikki suomalaiset, myös köyhimmät, kuuluvat rikkaimpaan osaan maailman väestöä. Monacossa taas ne ovat köyhiä, jotka joutuvat ”tyytymään” Mersuun, kun muilla on Ferrari tai Rolssi. Jo Adam Smith totesi aikoinaan että köyhä on se jonka pitää hävetä köyhyyttään.
Suomessa ei vakiintunutta köyhyysmittaria ole olemassa, mutta EU käyttää köyhyysrajana alle 60%:iin mediaanitulosta jäävää tulotasoa. Tällä mittarilla mitattuna köyhyys on Suomessa viime aikoina lisääntynyt. Tosin pitää tarkastella kriittisesti myös suhteellisia köyhyyslukuja. Köyhyysaste on Suomessa ollut kaikkein alimmillaan vuosina 1993-94. Samaan aikaan myös tuloerot olivat pienimmillään ja kehitysavun bkt-osuuskin aika korkea. Tuskin laman kaikkein syvimmässä kuopassa ihmisten asiat kuitenkaan niin hyvin olleet mitä nämä luvut antaisivat olettaa.
Suhteellisen köyhyyden määrään vaikuttaakin kaikkein eniten keskituloisten asema, siis se mihin köyhiä verrataan. Köyhyyden lisääntymiseen on taloudellisen nousun kaudella vaikuttanut eniten se että keskimäärin väestön ansiotaso on noussut nopeammin kuin tulonsiirrot ovat kehittyneet. Köyhät ovat siis jääneet jälkeen muista, eivät absoluuttisesti köyhtyneet. Tämä on tavallista talouskasvun aikana. Suomessa ainoastaan 1970–80-luvuilla köyhyys vähentyi ja talous kasvoi samaan aikaan. Tämän sai aikaan lähes täystyöllisyys ja tulonsiirtojen voimakas lisääminen hyvin alhaiselta lähtötasolta.
Usein kysytään miksi nyt kun Suomi on rikkaampi kuin koskaan, on myös paljon köyhyyttä. Yksi syy on juuri se, että suuri osa väestöä on vaurastunut nopeasti, kun samalla tulonsiirrot ovat polkeneet paikallaan. Se että tulonsiirtoja ei ole samassa suhteessa voitu korottaa johtuu niiden varassa elävien ihmisten suuresta määrästä ja julkisen talouden suuresta velkataakasta. Nämä ongelmat tulivat laman mukana. Toisaalta on ihme että hyvinvointivaltion perusteet voitiin säilyttää myös teollisuusmaiden pahimman talouskatastrofin aikana.

Osa talouskasvusta on myös poliittisin päätöksin kohdennettu veronkevennyksiin. Onko hyöty valunut vain rikkaille? Uusien työpaikkojen syntyminen on ainoa tie ulos köyhyydestä. Tulonsiirtoja korottamalla ei köyhyyttä pysty poistamaan, lievittämään kylläkin. Työpaikkoja syntyy vain kasvavaan talouteen, ja tätä talouskasvua veronkevennykset tukevat.

Ketkä sitten ovat tämän päivän köyhiä? Pienimmillä tuloilla joutuvat elämään opiskelijat, työttömät, osa lapsiperheistä ja osa vanhuksista. Mutta köyhyys kohtelee heitäkin eri tavalla. Opiskelijat tulevat toimeen erittäin pienillä tuloilla mutta harva opiskelija pitää itseään erityisen köyhänä. Tämä johtuu siitä että sosiaalinen ympäristö on samanlaisessa tilanteessa. Pidetään normaalina, että opiskelija asuu solussa, ajaa pyörällä ja syö tonnikalaa. Opiskelijan ei tarvitse hävetä köyhyyttään. Pikemminkin opiskelija joka asuu omakotitalossa, ajaa Audilla ja pelaa Golfia saattaa kokea syrjintää.

Työttömälle työttömyys sinänsä, jo ilman köyhyyttäkin on nöyryyttävää, ja ainoa tie ulos on uusi työpaikka. Lapsiperheiden köyhyys on tulevaisuuden kannalta ehkä vaarallisinta. Sen lisäksi että köyhän perheen lapset joutuvat esim. koulussa kokemaan kiusaamista, on köyhyydellä myös voimakas taipumus periytyä sukupolvesta toiseen.
Varsinkin yksinäisten ja sairauksista kärsivien vanhusten kokema köyhyys voi tuntua erityisen pahalta yhteisen hyvän puolesta uhratun elämän jälkeen. Vanhuksilla ei myöskään ole
mahdollisuutta nousta köyhyydestä omin avuin, vaan he ovat eläkkeidensä varassa.
Köyhyys voi olla myös luonteeltaan muuta kuin taloudellista puutetta. Yksinäisyys on yksi köyhyyden muoto, joka voi koskettaa ihmistä raskaammin kuin matala tulotaso.

Köyhyyden vähentäminen vaatii pitkäjänteistä politiikkaa, joka tukee talouskasvua ja työllisyyttä, ja samalla parantaa köyhyyden raskaimmin kokevien ihmisten taloudellista asemaa. Halvalla populismilla ei köyhyyttä poisteta. Unohtaa ei myöskään saa suurta osaa maailman ihmisistä, joille elämä on päivittäistä taistelua elossa säilymisestä. Paljon on kiinni myös siitä miten me jaksamme välittää läheisistämme.

Sankareita ja veijareita

Valtiotieteen tohtori Jukka Seppinen on jälleen saanut kasaan julkista kohua herättäneen teoksen.
Neuvostotiedustelun toimintaa Suomessa käsittelevän kirjan kohuttu "paljastus" on jälleen kerran Suomea 1970-71 uhannut vallankumous ja sen torjuminen. Tätä samaa väitettä Seppinen on tuonut esille myös lähes kaikissa aikaisemmissa kirjoissaan. Ei Seppinen ainoa asiaa käsitellyt tutkija ole, mm. Kimmo Rentola on hiljattain käsitellyt samaa aihepiiriä.
Seppinen on alalla varsin kiistelty tutkija, kaikkien mielestä ei tutkija ollenkaan. Erityisesti hänen teostensa lähdekritiikkiä ja mustavalkoista tulkintaa on arvosteltu.
Itse olen lukenut Seppisen elämänkerrat Johannes Virolaisesta ja Urho Kekkosesta. Ensimmäinen, ärsyttävä huomio kyseisissä teoksissa on äärimmäisen huono suomen kieli, jolla ne on kirjoitettu. Lähinnä se pistää miettimään miten mies on päässyt aikanaan ylioppilaskirjoituksistaan läpi, tai että Ajatus-kustannus on vielä pystyssä.
Olennaisempaa on kuitenkin että Seppisen kirjoissa ei jää epäselväksi ketkä ovat sankareita ja ketkä, sanotaan nyt, veijareita, ja se tekee teoksista myös omalla tavallaan mielenkiintoisia.


Hänen laajasti käsittelemistään keskustalaisista politiikoista ehdoton sankari on Johannes Virolainen, Seppisen mielestä suomettuneisuuden kauden ainoa suoraselkäinen ja isänmaallinen politiikko, Ahti Karjalainen taas on heikkotahtoinen kgb:n ohjailtavissa oleva reppana. Suoranaisia maanpettureita ovat aikakauden nuoret vasemmistodemarit, kuten Jaakko Kalela. Kekkonen on Seppisen maailmassa perimmiltään suuri patriootti vaikka kyseenalaisia metodeja toisinaan käyttikin. Sankariksi Seppinen laskee myös itsensä, ulkoministeriön entisenä osastopäällikkönä hän oli pelastamassa Suomen puolueettomuutta 1970 luvun kommunikea-neuvotteluissa.

Seppisen kohuttu teoria lähtee siitä että NL:n kaukotavoitteena oli sotien jälkeen kgb:n avustuksella "pehmittää" suomalainen yhteiskunta sisältäkäsin ja valmistella se näin myötämieliseksi siirtymiselle kommunismiin. Otollisin hetki tähän oli Seppisen mukaan 1970-1971, jolloin NL:n suurlähettilääksi Suomeen määrättiin NKP:n kansainvälisen osaston "vallankumousarkkitehti" Aleksei Beljakov. Tämän oli tarkoitus järjestellä kommunistien vallankaappausta johon myös vasemmistodemarit liittysivät saamalla työmarkkinat sekasortoon. Tässä tilanteessa Suomen pelasti presidentti Kekkonen, joka runnoi läpi ns. UKK-työmarkkinaratkaisun SAK:n ja STK:n välille ja näin poisti yleislakkouhan.
Väitteidensä tueksi Seppinen valtavan määrän SUPOn vastavakoiluaineistoa. Tämänkään aineiston luotettavuudesta kaikki eivät ole yhtä vakuuttuneita.


Jotain Suomessa 1970 luvulla varmasti yritettiin. Ei Beljakovia tänne huvin vuoksi komennettu. Vuosikymmen oli Suomessa NL:n toiminnan kannalta otollista. Sokea Neuvostoliiton ihailu voitti alaa niin opiskelijoiden parissa kuin osassa virkamieskuntaa. Neuvostosuhteet nousivat tärkeimmäksi meriitiksi niin politiikassa, kuin muussakin yhteiskunnallisessa elämässä. KGB:n organisoima "kotiryssäverkosto" sai tietojen lisäksi myös sympatiaa lounastarjoilunsa vastineeksi. Työmarkkinoilla elettiin epävakaita aikoja. Myös virallisen NL:n painostus puolueettomuutta vastaan koveni huipentuen vaatimuksiin yhteisistä sotaharjoituksista.

Kuitenkin tavallisen ihmisen näkökulmasta Suomi oli kapitalistinen länsimaa, talous kehittyi kriiseistä huolimatta nopeasti ja hyvinvointivaltio laajeni voimakkaasti. Kommunistit oli Kekkosen toimesta otettu mukaan hallitusvaltaan ja sitoutettu hyvinvointivaltion rakentamiseen parlamentaarisen järjestelmän kautta. Huolimatta esim. Ylen neuvostomyönteisestä "valistustyöstä" kansan enemmistön sympatiat eivät olleet NL:n puolella. 1970 kansa äänesti porvareita protestina vasemmistoradikalismille, kuten ennenkin kovan neuvosto- ja vasemmistopaineen alla. Tuskinpa se joukko virkamiehistössä ja poliittisessa elitiissä, joka ainakaan tietoisesti Neuvostoliiton päämääriä ajoi, kovin suuri oli.

Niin tai näin, vallankumousta ei koskaan tullut, mutta olisi se vaan ollut jännää olla mukana 70-luvun kuvioissa, kun politiikka oli muutakin kuin kansaneläkkeitä.

Kekkosesta Seppinen tekee tässä yhteydessä sankaria. Itse asiassa nimenomaan liittyen 1970-71 tapahtumiin myös muutamat jyrkät kekkos-kriitikotkin ovat uusimpien tutkimusten valossa hieman keventäneet tuomioitaan.
Silti nämä konnia ja sankareita jaottelevat tutkimukset ovat ilmeisestä mielenkiintoisuudestaan huolimatta tietyllä tavalla hedelmättömiä. Jokainen voi vaikka Kekkosesta hakea omien ennakkokäsitystensä tueksi "sopivan" tutkimuksen ja arvostella päinvastaista tutkimusta vaikka huonosta lähdekritiikistä ja "vääristä tulkinnoista" Objektiivista totuuttahan historiasta ei koskaan voi saada, mutta tulkintojen liialliseen kärjistämiseen vaikuttaa tapahtumien läheisyys ja ihmisten omakohtaiset tuntemukset.
Ehkä vasta viidenkymmenen tai sadan vuoden päästä Kekkosen, saati Koiviston aikaa voidaan käsitellä ilman valtavia intohimoja, vähän niin kuin jotain antiikin historiaa.

Sumua kanaalissa, manner-Eurooppa saarroksissa

Viikko sitten tuli vierailleeksi sisareni luona etelä-Englannissa. Otsikkona oleva lause ei voinut olla tulematta jälleen mieleen tässä suuressa ulkoilmamuseossa. No perinteiden kunnioitus ei ole koskaan haitannut brittien menestystä. Niitä kokolattiamattoja kylpyhuoneessa saa silti ihmetellä..
Paikallisen politiikan keskiössä oli tietysti Tony Blairin ilmoitus jättää tehtävänsä vuoden sisällä ja välittömästi käynnistynyt seuraajapeli. Blair on joutunut Labourin sisällä valtaisan arvostelun kohteeksi paitsi myötäilemällä Bushin sotapolitiikkaa, myös harjoittamalla varsin liberaalia talouspolitiikkaa. Viimeiseksi hän on jäänyt ammattiliittojen hampaisiin esittämällä brittien julkisen terveydenhuoltosysteemin NHS:n osittaista ulkoistamista. Ykkös seuraajaehdokas , valtionvarainministeri Gordon Brownia pidetään Blairia vasemmistolaisempana.
Suomessa hehkutetun samaan aikaan käynnissä olleen Asem-kokouksen loistessa täydellisesti poissaolollaan brittilehdistö keskittyi uutisoimaan sitä että Brown oli "virnistänyt makeasti" kuulleessaan Blairin luopumisesta, ja että tämän jälkeen entinen olisiko ollut sisäministeri Charles Clarck luonnehti Brownia "idiootiksi" . No pääsihän Suomikin loistamaan saarivaltakunnan lehdistössä skandinavian seksikkäimmän miehen ansiosta.

Blogi avattu

No niin, nyt sitten aikani jahkailun jälkeen totesin, että kukaan itseään kunnioittava poliitikon alku ei voi olla ilman omaa blogia. Ei sikäli että suhtautuisin koko touhuun vastenmielisesti, kirjoittaminen on paras tapa myös selkiyttää myös omia ajatuksia.Varsinkin huippupoliitikkojen lööppijulkisuutta ruokkivista blogeista vaan on muodostunut jossain määrin huvittavakin trendi suomalaisessa politiikassa. Keskusta taisi tässäkin asiassa olla edelläkävijä :)Tällä blogilla tarkoitukseni ei ole eritellä arkipäiväni menemisiä ja tekemisiä niille noin viidelle ihmiselle, noita ne saattaisivat kiinnostaa, vaan ensisijaisesti esittää vahvasti subjektiivisia näkemyksiä yhteiskunnan ja politiikan ilmiöistä meillä ja muualla.