Uudistajat vs. säilyttäjät

Vuoden vaihteen poliittista keskustelua ovat värittäneet kolme merkittävää avausta. Ensimmäisenä julkisuuteen tuli talousneuvoston sihteeristön globalisaatioraportti II, seuraavaksi julkisuuteen tuli KELA:n pääjohtaja Jorma Huuhtasen esitys sosiaaliturvan perusteellisesta uudistamisesta, viimeisenä pääministeri Vanhanen julisti koulutuspolitiikan uudistamisen tulevan hallituksen tärkeimmäksi tavoitteeksi.

Lähes samaan tahtiin valtiovarainministeri Eero Heinäluoma (sd.) kiirehti haukkumaan globalisaatioraportin, sosiaali- ja terveysministeri Tuula Haatainen kiistämään (sd.) sosiaaliturvan uudistustarpeen ja opetusministeri Antti Kalliomäki (sd.) tyrmäämään koulutuspolitiikan uudistukset.

Sananvaihdon voi tietysti kuitata hallituspuolueiden normaaliksi nahisteluksi vaalien alla, mutta laajemmiltakaan johtopäätöksiltä ei keskustelua seuratessa ole voinut välttyä. Nyt ovat vastakkain uudistajat ja säilyttäjät. Tai pikemminkin jo muuttuneeseen maailmaan sopeutujat ja menneitä aikoja takaisin haikailevat.

Esimerkiksi kelpaa sosiaaliturvan uudistuspaineet. Suomalainen järjestelmä on hyvin pitkälle keskustan ja demarien kompromissina syntynyt osittain universaali, osittain ansiosidonnainen järjestelmä. Järjestelmän perusteet muotoiltiin 1960-luvun täystyöllisyyden yhteiskunnassa, ja sitä on täydennetty ja paikkailtu pitkin vuosikymmeniä valtion budjetin salliessa.
1990-luvun lama uhkasi koko järjestelmän olemassaoloa, ja toipumisesta huolimatta laman jäljet näkyvät edelleen. Suuri osa pitkäaikaistyöttömistä on valitettavasti syrjäytynyt pysyvästi työelämän ulkopuolelle. Ennätyksellisestä talouskasvusta ja kymmenistä tuhansista vapaana olevista työpaikoista huolimatta työttömyys laskee tuskallisen hitaasti ja yrityksiä kiusaa paheneva pula ammattitaitoisista työntekijöistä. Taustalla on toisaalta työmarkkinoiden jäykkyydet, toisaalta passivoiva työttömyysturvan syrjäytymiseen johtava vaikutus.

On aiheellista kysyä voisiko systeemissä olla jotain vikaa. Kyllä siinä on. Ansiosidonnaisten etuuksien ulkopuolelle putoavan ihmisen asema ei ole kehuttava. Tukia on haettava eri luukuilta eri tarkoituksiin, maksettava niistä verot ja työpaikan löytyessä tulot voivat jopa pudota.
Sosiaaliturvan tarveharkinta tuntuu sinänsä järkeenkäyvältä, mutta esimerkiksi tilanteessa jossa perheen toinen vanhempi on työttömänä, työssäkäyvän huomattavakin palkankorotus, voikin nykyisellään johtaa perheen kokonaistulojen putoamiseen verotuksen sekä työmarkkinatuen ja asumistuen tuloharkinnan yhteisvaikutuksesta. Järjestelmä tekee useassa tapauksessa varsinkin pienipalkkaisen tai osa-aikaisen työn kannattamattomaksi.

Järjestelmään muutosta ovat monien keskustalaisten lisäksi jo pitkään esittäneet vihreät perustulomalleillaan. Viime aikoina myös kokoomuksen suunnalta on näytetty uudistukselle vihreää valoa.

Sen sijaan SDP:n suunnalta on toistuvasti ammuttu alas kaikki ehdotukset järjestelmän perusteiden muuttamiseen tai työmarkkinoiden rakenteiden muuttamiseen. Syytkin ovat selvillä. SDP:ssä haluttaisiin edelleen uskoa yhteiskuntaan jossa vallitsee täystyöllisyys ja säännölliset kokoaikaiset työsuhteet. Jo vuosikymmenen ajan on nähty että todellisuus tämän päivän yhteiskunnassa on toinen.
Toinen ja ehkä merkittävämpi syy demareiden nihkeyteen löytyy kytköksestä perinteiseen ay-liikkeeseen, jossa aivan oikein lasketaan että hyväpalkkaisessa vakituisessa kokoaikatyössä olevan henkilön edut eivät aina ole yhteneväiset työttömän tai matalan tuottavuuden alalla pätkätöitä tekevän kanssa. Itse asiassa demarien mielestä jälkimmäisten olisi parempi roikkua työttömyysturvan varassa, kuin alistua moiseen "riistoon". Se vaihtehto että näiden ihmisten asemaa voitaisiin parantaa sosiaaliturvan ja työnteon yhdistelmällä on useimmille demareille käsittämätön. Periaatteessa kyse on vanhasta universalismin ja työsidonnaisuuden välisestä ristiriitaisuudesta.

Vaaleissa aktiivisimmin äänestävät yleensä paremmassa asemassa olevat. Ihmiset suhtautuvat usein luonnostaan vastahankaisesti välttämättömiinkin uudistuksiin. Näiden asioiden varaan demaritkin vaalimenestyksensä laskevat, perinteisen porvarihallituksella ja työelämän joustoilla pelottelun lisäksi.
Nähtäväksi jää mihin se tällä kerralla riittää. Kokonaan toinen kysymys on, ajaako vastahanka uudistuksille myönteisemmät puolueet keskenään hallitukseen.