Jokainen ansaitsee arvokkaan vanhuuden
Suomen ikärakenteen muuttuessa vanhukset mielletään julkisessa keskustelussa usein yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, josta täytyy päästä eroon. Ajatus on nurinkurinen. Ihmisten eliniän piteneminen on ollut yhteiskuntapolitiikan tärkeimpiä tavoitteita, ja kuka nyt ei haluaisi elää vanhaksi. Me kaikki haluamme itsellemme arvokkaan vanhuuden ilman huolta toimeentulosta tai yksinäisyydestä. Meidän pitäisi pystyä turvaamaan se myös muille. Valitettavasti osa vanhuksia elää edelleen köyhyydessä, ja joka toinen päivä tässä maassa vanhus tekee itsemurhan yksinäisyyden takia. Siinä on ajattelemisen aihetta myös meille nuoremmille.
On totta, että työssäkäyvän väestön määrän nopea väheneminen ja hoivaa tarvitsevien ihmisten määrän kasvu asettaa yhteiskunnan kovan haasteen eteen. Se on haaste erityisesti meille nuorille. Eläkkeistä ja hoivamenoista huolehtiminen edellyttää hyvää talouskehitystä ja nuoremman sukupolven entistä laajempaa ja pitempiaikaista työhön osallistumista. Se taas vaatii työhyvinvoinnin ja työelämän asenteiden parantumista, ettei eläkkeellä jäätäisi viisikymppisinä ja rättiväsyneinä.
Mutta tarvitaan myös positiivista asennemuutosta suhteessa ikääntymiseen. Aktiivinen suuri vanhusväestö on tärkeä henkinen ja taloudellinenkin voimavara yhteiskunnassamme. Sukupolvien välillä ei ole jyrkkää eturistiriitaa, vaan mahdollisuus yhdistää kaksi eri kokemusmaailmaa. Vanhemman sukupolven elämänkokemus on arvokas resurssi monilla yhteiskunnan aloilla, ennen kaikkea kasvatuksessa ja koulutuksessa. Perheen sisällä isovanhempien ja lasten vuorovaikutus on luonnollinen osa elämää.
Jossain vaiheessa elämäämme me kaikki tarvitsemme apua ja hoivaa, eikä meidän jokaisen omaa vastuuta vanhenevista omaisistamme, voi myöskään tarpeeksi korostaa. Emme saisi omien kiireidemme keskellä unohtaa keiden taistelun ja työn ansiosta me asumme näin hyvinvoivassa maassa. Kysymys on yksinkertaisesti välittämisestä, muistamisesta ja ennen kaikkea ajan antamisesta. Inhimillisempi yhteiskunta on pieniä tekoja.
julkaistu Salon Seudun Sanomissa 5.12.2006
On totta, että työssäkäyvän väestön määrän nopea väheneminen ja hoivaa tarvitsevien ihmisten määrän kasvu asettaa yhteiskunnan kovan haasteen eteen. Se on haaste erityisesti meille nuorille. Eläkkeistä ja hoivamenoista huolehtiminen edellyttää hyvää talouskehitystä ja nuoremman sukupolven entistä laajempaa ja pitempiaikaista työhön osallistumista. Se taas vaatii työhyvinvoinnin ja työelämän asenteiden parantumista, ettei eläkkeellä jäätäisi viisikymppisinä ja rättiväsyneinä.
Mutta tarvitaan myös positiivista asennemuutosta suhteessa ikääntymiseen. Aktiivinen suuri vanhusväestö on tärkeä henkinen ja taloudellinenkin voimavara yhteiskunnassamme. Sukupolvien välillä ei ole jyrkkää eturistiriitaa, vaan mahdollisuus yhdistää kaksi eri kokemusmaailmaa. Vanhemman sukupolven elämänkokemus on arvokas resurssi monilla yhteiskunnan aloilla, ennen kaikkea kasvatuksessa ja koulutuksessa. Perheen sisällä isovanhempien ja lasten vuorovaikutus on luonnollinen osa elämää.
Jossain vaiheessa elämäämme me kaikki tarvitsemme apua ja hoivaa, eikä meidän jokaisen omaa vastuuta vanhenevista omaisistamme, voi myöskään tarpeeksi korostaa. Emme saisi omien kiireidemme keskellä unohtaa keiden taistelun ja työn ansiosta me asumme näin hyvinvoivassa maassa. Kysymys on yksinkertaisesti välittämisestä, muistamisesta ja ennen kaikkea ajan antamisesta. Inhimillisempi yhteiskunta on pieniä tekoja.
julkaistu Salon Seudun Sanomissa 5.12.2006
posted by Niklas Holmberg at
9:43 AM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home