missä ne nuoret luuraavat ?
Eilen pidetyssä Varsinais-Suomen Keskustanuorten syyskokouksessa tulin valittua piirin uudeksi puheenjohtajaksi.
Kiitos tuesta ja luottamuksestanne.
Hommassa riittääkin haastetta. Nuorten poliittinen passiivisuus ylipäänsä on tunnettu asiantila. Valaistaan asiaa hieman oman järjestöni osalta. Keskustanuoret on ylivoimaisesti Suomen suurin poliittinen nuorisojärjestö noin 17 000 jäsenellä. Kuva ei ole kuitenkaan ihan niin auvoinen kun mainitaan että viime vuonna järjestön jäsenmäärä väheni noin 1700:lla. Varsinais-Suomessa karu totuus on että tätä tahtia Keskustanuorten jäsenmäärä puolittuu muutamassa vuodessa, ellei jotain tehdä. Parhaimpina aikoina yli 40 osastossa pyörinyt toiminta on kuihtunut muutamaan yhden käden sormilla laskettavaan osastoon. Sekään tosiasia, että Keskustanuorilla on "vielä varaa pudottaa" jäsenmääräänsä, ennen kuin ollaan lähellä muita poliittisia nuorisojärjestöjä, ei paljoa lohduta.
Toisaalta meillä on poikkeuksellisen kova "kolmekymppisten" joukko valtakunnan politiikan huipulla ja nälkäiset "kakskymppiset odottavat vuoroaan. Jossain määrin järjestäytymisen lasku myös syventää politiikkaa kun mukana ovat vain tosiaktiivit. Toivon mukaan tämän myötä päästään eroon nuorisopolitiikan marginalisoimisesta. Eivät nuoret todellisuudessa ole mikään yhtenäinen eturyhmä. Heitä koskettavat aivan samat asiat työllisyydestä turvallisuuteen, kuten vanhempaakin väestöä.
Valtaosan kohdalla ei ole kysymys siitä, etteivätkö asiat varsinaisesti kiinnostaisi. Itselleni tämä on tullut esille mm. yhteiskuntaopin tunteja yläkoulussa pitäessäni. Itse asiassa tutkimusten mukaan nuorten kiinnostus yhteiskunnallisia asioita ja arvokysymyksiä kohtaan on hienoisessa nousussa.
Tämä ei kuitenkaan heijastu kiinnostukseen puoluetoimintaa kohtaan, mikä aiheuttaa ristiriidan koska demokraattinen järjestelmämme kuitenkin toimii puolueiden kautta. Osasyyllisiä ovat varmasti puolueet itse, puoluepolitiikan maine on tylsä ja kiero. Tilannetta ei ainakaan helpota kielteinen suhtautuminen puoluepolitiikkaan koulussa. Yhteiskuntaopissa käsitellään pääasiassa vaalimatematiikkaa, arvojen jäädessä taustalle.
Tosiasia varmasti on sekin, että sitoutuminen puoluetoimintaan on yleisesti ja pysyvästi laskussa. Yhteisöllisyyden ja ryhmä-, tai luokkatietoisuuden murentuessa sitoutuminen puoluetoimintaan laskee. Tänä päivänä on yhä vaikeampi löytää entisten kaltaisia aktiiveja, jotka sitoutuvat kymmeniksi vuosiksi jatkuviin talkoisiin yhteisten asioiden puolesta.
Ihmisten vapaa-ajasta kilpailee yhä suurempi määrä muita aktiviteetteja.
Marinaa ja tuskailua asian tiimoilta on kuunneltu tarpeeksi. Syyttelemällä puolueita, vanhempia aktiiveja tai nuoria ei demokratian toimivuutta edistetä. Puolueita ja poliittisia nuorisojärjestöjä tarvitaan tulevaisuudessakin, mutta silti pitää tunnustaa että suurimmille osalle ihmisiä, ja nuoria äänestäminen riittää.
Keskustalle tämä asettaa kuitenkin suuren haasteen, viimeistään kun vanhat aktiivit väistyvät puoluetoiminnasta. Arvo Korsimon aikanaan rakentama, pelkoa kilpailijoissa herättänyt "kenttäkone" rapistuu, ja politiikan perustyöhön pitää kehittää kokonaan uudet toimintamuodot.
Kiitos tuesta ja luottamuksestanne.
Hommassa riittääkin haastetta. Nuorten poliittinen passiivisuus ylipäänsä on tunnettu asiantila. Valaistaan asiaa hieman oman järjestöni osalta. Keskustanuoret on ylivoimaisesti Suomen suurin poliittinen nuorisojärjestö noin 17 000 jäsenellä. Kuva ei ole kuitenkaan ihan niin auvoinen kun mainitaan että viime vuonna järjestön jäsenmäärä väheni noin 1700:lla. Varsinais-Suomessa karu totuus on että tätä tahtia Keskustanuorten jäsenmäärä puolittuu muutamassa vuodessa, ellei jotain tehdä. Parhaimpina aikoina yli 40 osastossa pyörinyt toiminta on kuihtunut muutamaan yhden käden sormilla laskettavaan osastoon. Sekään tosiasia, että Keskustanuorilla on "vielä varaa pudottaa" jäsenmääräänsä, ennen kuin ollaan lähellä muita poliittisia nuorisojärjestöjä, ei paljoa lohduta.
Toisaalta meillä on poikkeuksellisen kova "kolmekymppisten" joukko valtakunnan politiikan huipulla ja nälkäiset "kakskymppiset odottavat vuoroaan. Jossain määrin järjestäytymisen lasku myös syventää politiikkaa kun mukana ovat vain tosiaktiivit. Toivon mukaan tämän myötä päästään eroon nuorisopolitiikan marginalisoimisesta. Eivät nuoret todellisuudessa ole mikään yhtenäinen eturyhmä. Heitä koskettavat aivan samat asiat työllisyydestä turvallisuuteen, kuten vanhempaakin väestöä.
Valtaosan kohdalla ei ole kysymys siitä, etteivätkö asiat varsinaisesti kiinnostaisi. Itselleni tämä on tullut esille mm. yhteiskuntaopin tunteja yläkoulussa pitäessäni. Itse asiassa tutkimusten mukaan nuorten kiinnostus yhteiskunnallisia asioita ja arvokysymyksiä kohtaan on hienoisessa nousussa.
Tämä ei kuitenkaan heijastu kiinnostukseen puoluetoimintaa kohtaan, mikä aiheuttaa ristiriidan koska demokraattinen järjestelmämme kuitenkin toimii puolueiden kautta. Osasyyllisiä ovat varmasti puolueet itse, puoluepolitiikan maine on tylsä ja kiero. Tilannetta ei ainakaan helpota kielteinen suhtautuminen puoluepolitiikkaan koulussa. Yhteiskuntaopissa käsitellään pääasiassa vaalimatematiikkaa, arvojen jäädessä taustalle.
Tosiasia varmasti on sekin, että sitoutuminen puoluetoimintaan on yleisesti ja pysyvästi laskussa. Yhteisöllisyyden ja ryhmä-, tai luokkatietoisuuden murentuessa sitoutuminen puoluetoimintaan laskee. Tänä päivänä on yhä vaikeampi löytää entisten kaltaisia aktiiveja, jotka sitoutuvat kymmeniksi vuosiksi jatkuviin talkoisiin yhteisten asioiden puolesta.
Ihmisten vapaa-ajasta kilpailee yhä suurempi määrä muita aktiviteetteja.
Marinaa ja tuskailua asian tiimoilta on kuunneltu tarpeeksi. Syyttelemällä puolueita, vanhempia aktiiveja tai nuoria ei demokratian toimivuutta edistetä. Puolueita ja poliittisia nuorisojärjestöjä tarvitaan tulevaisuudessakin, mutta silti pitää tunnustaa että suurimmille osalle ihmisiä, ja nuoria äänestäminen riittää.
Keskustalle tämä asettaa kuitenkin suuren haasteen, viimeistään kun vanhat aktiivit väistyvät puoluetoiminnasta. Arvo Korsimon aikanaan rakentama, pelkoa kilpailijoissa herättänyt "kenttäkone" rapistuu, ja politiikan perustyöhön pitää kehittää kokonaan uudet toimintamuodot.
posted by Niklas Holmberg at
8:05 AM
2 Comments:
Tulevia Suomen eduskuntavaaleja on vaikea ottaa tosissaan, sillä vuosikymmeniä niissä on ollut kysymys vain siitä, että äänestetään yhdelle puolueelle uudet hallituskumppanit. Kannattaako sellaisen vuoksi vaivautua äänestämään? Yhä useampi äänestäjä on katsonut, että ei kannata vaivautua.
Äänestysaktiivisuus laskee vaali vaalilta juuri tuosta syystä.
Maailmassa on ainoastaan muutama valtio, missä yksi puolue on ollut pitempään hallitusvallassa kuin Suomessa. Nämä valtiot ovat aakkosjärjestyksessä: Kiina, Kuuba, Myanmar, Pohjois-Korea ja Vietnam.
Euroopan ennätys Suomella jo on. Suomi tavoitelee näköjään kyseenalaista ME:tä tällä alalla. Kuka suomalainen kehtaa kertoa jollekin ulkomaalaisille minkälainen puolidemokratia Suomessa on. Kansa on erittäin hyvin koulutettua, mutta ei ole näkevinään mitään outoa siinä, että sama puolue on hallitusvallassa koko ajan vaaleista toiseen. Viimeisin yhtäjaksoinen rupeama on jo kestänyt yli 30 vuotta. Sitäkin ennen pienin poikkeuksin koko ajan vuodesta ja vaaleista toiseen.
Suomalainen äänioikeutettu, joka on aloittanut äänestysuransa yli 30 vuotta sitten on jo ehtinyt lähes 60-vuotiaaksi näkemättä yhtään ainoata länsimaalaistyyppistä hallitusvaihdosta koko aikana! Maailma on muuttunut siinä ajassa täysin, mutta suomalainen poliittinen järjestelmä ei.
Silti suomalaiset ovat neuvomassa muita valtioita. Borat vitsailee Kazakstanista, vaikka Kazakstanissa ole päästy läheskään samaan kuin Suomessa. Kazakstaniin ei itse asiassa ole edes kovin pitkä matka Suomesta.... Kazakstan taitaa olla lähempänä kuin Espanja, jossa sentään vaaleilla voi vaihtua koko hallitus toisin kuin Suomessa.
By
Jami, at 1:39 AM
Niin no RKP on oma tapauksensa. Mutta se tosiasia että Suomessa ei täydellisiä hallituksenvaihdoksia juurikaan tapahdu, johtuu todellakin poliittisesta järjestelmästämme ja eritoten sen monipuolueluonteesta.
Se taas että meillä on kolme suurta tasavahvaa puoluetta joista kaksi on aina hallituksessa johtuu taas toisaalta suhteellisesta vaalitavasta, joka ei suosi kaksipuoluejärjestelmää ja toisaalta historiallisesta perinteestä.
Se että poliittiset muutokset Suomessa ovat pieniä ja että vaalituloksesta ei suoraan välttämättä voida päätellä hallituksen kokoonpanoa todellakin saattaa olla osittain syynä ihmisten kiinnostuksen hiipumiseen. Mutta toisaalta äänestysprosentit esim. USA:ssa ovat selvästi Suomea alhaisemmat vaikka siellä vaaleissa on aina mahdollisuus saada aikaan täydellinen hallituksenvaihdos.
Monipuoluejärjestelmää voi puolustellakin, esimerkiksi sillä että se ottaa huomioon eri ihmisryhmien tarpeet paremmin, kehitys on tasapainoisempaa, eikä politiikassa tehdä yht-äkkisiä suunnanmuutoksia kuten monissa kaksipuoluemaissa. Britanniassahan esimerkiksi takavuosina yksityistettiin ja sosialisoitiin vuoronperään, riippuen kumpi puolue oli johdossa.
Tietenkin tämä voi kansalaisista tuntua mielekkäämmältä oman vaikutusvallan suhteen, mutta ei välttämättä takaa sen parempia tuloksia. Asiat Suomessa ovat kuitenkin yleisesti aika hyvin verrattuna mainitsemiisi maihin.
Suomalaisen järjestelmän suurimpia ongelmia on virkamieskunnan vahva valta-asema. Valtion johtavat virkamiehethän jatkavat vuodesta toiseen hallituksenvaihdoksista riippumatta. Vahva ja asiantunteva virkamiesjohto voi siten vetää esimerkiksi kokematonta ministeriä "kuin pässiä narussa"
Tämän takia avoimesti poliittisissa virkamiehissä on puolensa. Nimenomaan sen kannalta että kansalaisten valitsemien johtajien vaikutusvalta ulottuisi myös valtionhallinnon virkamiesjohtoon.
By
Niklas Holmberg, at 7:12 AM
Post a Comment
<< Home