Mikä pelastaisi "pahat" pojat?

Moni on varmaankin tavannut jonkun vanhan koulukaverinsa paikallisen kantapaikan kanta-asiakkaiden joukosta. Valitettavan usein se kaveri on osa suurta syrjäytyneiden ja päihde-ongelmaisten suomalaismiesten joukkoa.

Viime aikoina keskustelua nuorten suomalaismiesten syrjäytymisen yhteiskunnallisista ja kansantaloudellisista seurauksista on käyty mm. Jorma Ollilan vauhdittamana.
Ongelma onkin vakava, vaikka usein myös unohdetaan todeta että koskaan niin suuri osa nuorista ei voi niin hyvin kuin nykyisin. Kyse ei myöskään ole yksinomaan poikien ongelmasta vaikka he selkeän enemmistön muodostavatkin.

Useimmiten ongelmat tulevat esille yläaste-iässä, ja peruskoulun jälkeen noin 10 prosenttia pojista jää vaille jatkokoulutuspaikkaa. Monelta taholta ratkaisuksi on esitetty oppivelvollisuusiän pidentämistä tai pakollista kymppiluokkaa tai peräti oppivelvollisuuden jatkamista toisen asteen koulutukseen.

On kuitenkin aika yksioikoista olettaa että ongelma ratkeaisi oppivelvollisuusaikaa jatkamalla. Suurimmalla osalla näistä nuorista motivaatio pakolliseen koulunkäyntiin on olematon, eritoten mitä tulee teoria-aineisiin. Pakko-koulunkäynti on turhauttavaa niin opettajille kuin oppilaille. Jos vanhemmat eivät kanna vastuutaan lasten koulunkäynnistä kuten usein, ns. syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kohdalla on, voi jatkuvaan lintsaamiseen puuttuminen olla oppivelvollisuudesta huolimatta erittäin vaikeaa.

Useimmiten peruskoulussa esiin nousevat nuorten ongelmat ja häiriökäyttäytyminen juontavat juurensa aikaisemmasta lapsuudesta ja perheen sosiaalisista ja päihdeongelmista. Näihin ongelmiin puuttumatta jättäminen tulee erittäin kalliiksi eikä se myöhemmässä vaiheessa aina enää edes ole mahdollista. Yhteiskunnan ja lähiyhteisön tuki on tärkeää.

Kaikki perheiden ongelmat eivät kuitenkaan ole rahalla ratkaistavissa. Katumaasturin hankkimisen, uraputkessa etenemisen tai omakotitalon rakentamisen ohessa pitäisi muistaa että lasten kanssa vietetty aika maksaa aina itsensä takaisin.

Toisaalta osa nuorten ongelmista ja sopeutumisvaikeuksista johtuu varmasti myös yhteiskunnan teoretisoitumisesta ja koulutuskeskeisyydestä. Kaikkia ei koulunkäynti vain kiinnosta. Osittain tämäkin on arvostuskysymys. Eivät kaikki työtehtävät yhteiskunnassa edelleenkään vaadi kovin ihmeellistä koulutusta, ja joka työn oppii vasta sitä tehdessään. Pitää muistaa että ns. suurista ikäluokista suurella osalla on pohjallaan pelkkä kansakoulu. Tästä huolimatta koulutusvaatimukset yhteiskunnassa kasvavat jatkuvasti eikä peruskoulupohjalta ole rehelliseen työhän asiaa.

Oppivelvollisuusajan pidentämisen sijaan koulussa pitäisi pyrkiä tarjoamaan motivaatiota ja onnistumisen tunnetta myös niille joille ruotsin tuntien tarkoitus koulutoverien ja opettajan häiritseminen. Tasokursseilla ja eri oppilaille eri tavoin painotetuilla opetuskokonaisuuksilla voitaisiin saada parannusta aikaan nimenomaan kaikkein heikoimmin menestyvien oppilaiden kohdalla ja hidastaa erityisopetuksen tarpeen rajua kasvua.
Toinen tärkeä kysymys on oppisopimuskoulutuksen lisääminen ja kohdentaminen erityisesti nuorille peruskoulunsa päättäville, joilla on kova hinku töihin mutta ei kouluun. Onnistumisen elämykset ja oman työn merkityksen ymmärtäminen voivat kääntää luokan "pahiksenkin" suunnan kohti valoisampaa tulevaisuutta.