Kolmikantatasavalta

Suomen poliittiselle kulttuurille ominainen ns. kolmikantajärjestelmä puhuttaa jälleen. Hallituksessa keskustan ja demarien välejä on viime päivinä hiertänyt kolmikantaisesti valmisteltu YT-lain uudistusesitys.

Suomalainen systeemihän on kansainvälisesti varsin ainutlaatuinen. Työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen yhteistyöllä on pitkät perinteet myös muissa pohjoismaissa, mutta keskitettyjä tuloratkaisuja niissäkään ei ole tehty enää aikoihin. Suomessa kolmikannan historia ulottuu 1960 loppuun asti. Järjestelmän ansiotkin ovat kiistattomia. Keskitetty sopiminen ja työmarkkinajärjestöjen ja valtiovallan yhteistyö on mahdollistanut vakaan ja ennakoitavan taloudellisen kehityksen ja taannut rauhalliset työmarkkinat. Tuloratkaisujen kytkeminen veroratkaisuihin on niinikään helpottanut inflaation kurissa pitämistä. Poliittisen jännityksen aikoina työmarkkinapolitiikka on myös ehkäissyt yhteiskunnallisia levottomuuksia ja vahvistanut suomalaisten kansallista yhtenäisyyttä, kuuluisimmat esimerkit tästä ovat ehkä talvisodan aikainen ns. tammikuun kihlaus ja 1971 presidentti Kekkosen johdolla tehty ns. UKK-sopimus.
Kolmikantajärjestelmän kyseenalaisempi puoli on poliittisen vallan valuminen kansan valitsemalta eduskunnalta hämyisiin kolmikanta-kabinetteihin ja työmarkkinajärjestöjen käsiin. Toki myös eduskunnan valitsemalla hallituksella on edustuksena näissä neuvotteluissa, ja työmarkkinajärjestöillä on yhteiskunnassa valtaa joka tapauksessa. Jossain määrin tämä suomalainen perinne, jossa eduskunnalle tuodaan leimattavaksi valmiita kolmikannassa sovittuja paketteja, kuitenkin sotii demokratian periaatteita vastaan. Tämä tulee esille myös ajankohtaisessa YT-laista käytävässä keskustelussa. Työmarkkinajärjestöjen mukaan maan hallituksella ei ole oikeutta puuttua kolmikantaisesti valmistellun esityksen sisältöön. Siis hallitus ei saisi puuttua oman esityksensä sisältöön. Sama tilanne koskee hyvin suurta osaa työ- ja sosiaalilainsäädäntöä. On aiheellista pohtia syökö tämä ajattelutapa suomalaisen kansanvallan perusteita. Demokratian lähtökohta on kuitenkin se että jokaisella on ainoastaan se yksi ääni työmarkkina-asemastaan riippumatta. Viime kädessä on eduskunnan käsissä, miten paljon valtaansa se luovuttaa etujärjestöille. Yksi syy eduskunnan halukkuuteen luovuttaa valtaansa etujärjestöille on suomalaisten puolueiden läheiset suhteet työmarkkinajärjestöihin.

Toinen viime vuosina noussut kysymys on kolmikantajärjestelmän kyky sopeutua yhteiskunnan ja elinkeinorakenteen muutokseen. Koko järjestelmähän on muotoutunut vastaamaan teollisuusyhteiskunnan tarpeisiin. Kolmikantapöydissä kovinta ääntä käyttävät suuryritysten ja vientiteollisuuden palkansaajien järjestöt. Yhä suurempi osa työvoimasta työskentelee kuitenkin palvelualoilla ja pienyrityksissä joiden asema kolmikantajärjestelmässä on kuitenkin heikko. On myös selvää ettei samoja pelisääntöjä voi soveltaa Riitan parturikampaamossa ja UPM-Kymmenen paperitehtaalla. Esimerkiksi se mikä pääomavaltaisessa suurteollisuudessa on kohtuullista työntekijöiden irtisanomissuojan kannalta, muodostaa kohtuuttoman työllistämisen esteen yhden ihmisen työvoimavaltaiselle yritykselle. Tästä on kysymys myös YT-lain uudistuksen yrityksessä laajentaa lain soveltamista alle 30 hengen yrityksiin. Vastaavantyyppiset ongelmat tulevat tulevaisuudessa eteen entistä useammin kun elinkeinorakenne muuttuu ja perinteisen teollisuuden osuus työpaikoista vähenee. Jos työmarkkinajärjestöt ovat haluttomia tunnustamaan ala- ja yrityskohtaisia eroja, on poliittisen vallan pidettävä huolta siitä että työlainsäädäntöä ei kehitetä tavalla joka estää uusien työpaikkojen syntymisen, vaikeuttamalla pienyritysten työllistämisedellytyksiä.