Sankareita ja veijareita
Valtiotieteen tohtori Jukka Seppinen on jälleen saanut kasaan julkista kohua herättäneen teoksen.
Neuvostotiedustelun toimintaa Suomessa käsittelevän kirjan kohuttu "paljastus" on jälleen kerran Suomea 1970-71 uhannut vallankumous ja sen torjuminen. Tätä samaa väitettä Seppinen on tuonut esille myös lähes kaikissa aikaisemmissa kirjoissaan. Ei Seppinen ainoa asiaa käsitellyt tutkija ole, mm. Kimmo Rentola on hiljattain käsitellyt samaa aihepiiriä.
Seppinen on alalla varsin kiistelty tutkija, kaikkien mielestä ei tutkija ollenkaan. Erityisesti hänen teostensa lähdekritiikkiä ja mustavalkoista tulkintaa on arvosteltu.
Itse olen lukenut Seppisen elämänkerrat Johannes Virolaisesta ja Urho Kekkosesta. Ensimmäinen, ärsyttävä huomio kyseisissä teoksissa on äärimmäisen huono suomen kieli, jolla ne on kirjoitettu. Lähinnä se pistää miettimään miten mies on päässyt aikanaan ylioppilaskirjoituksistaan läpi, tai että Ajatus-kustannus on vielä pystyssä.
Olennaisempaa on kuitenkin että Seppisen kirjoissa ei jää epäselväksi ketkä ovat sankareita ja ketkä, sanotaan nyt, veijareita, ja se tekee teoksista myös omalla tavallaan mielenkiintoisia.
Hänen laajasti käsittelemistään keskustalaisista politiikoista ehdoton sankari on Johannes Virolainen, Seppisen mielestä suomettuneisuuden kauden ainoa suoraselkäinen ja isänmaallinen politiikko, Ahti Karjalainen taas on heikkotahtoinen kgb:n ohjailtavissa oleva reppana. Suoranaisia maanpettureita ovat aikakauden nuoret vasemmistodemarit, kuten Jaakko Kalela. Kekkonen on Seppisen maailmassa perimmiltään suuri patriootti vaikka kyseenalaisia metodeja toisinaan käyttikin. Sankariksi Seppinen laskee myös itsensä, ulkoministeriön entisenä osastopäällikkönä hän oli pelastamassa Suomen puolueettomuutta 1970 luvun kommunikea-neuvotteluissa.
Seppisen kohuttu teoria lähtee siitä että NL:n kaukotavoitteena oli sotien jälkeen kgb:n avustuksella "pehmittää" suomalainen yhteiskunta sisältäkäsin ja valmistella se näin myötämieliseksi siirtymiselle kommunismiin. Otollisin hetki tähän oli Seppisen mukaan 1970-1971, jolloin NL:n suurlähettilääksi Suomeen määrättiin NKP:n kansainvälisen osaston "vallankumousarkkitehti" Aleksei Beljakov. Tämän oli tarkoitus järjestellä kommunistien vallankaappausta johon myös vasemmistodemarit liittysivät saamalla työmarkkinat sekasortoon. Tässä tilanteessa Suomen pelasti presidentti Kekkonen, joka runnoi läpi ns. UKK-työmarkkinaratkaisun SAK:n ja STK:n välille ja näin poisti yleislakkouhan.
Väitteidensä tueksi Seppinen valtavan määrän SUPOn vastavakoiluaineistoa. Tämänkään aineiston luotettavuudesta kaikki eivät ole yhtä vakuuttuneita.
Jotain Suomessa 1970 luvulla varmasti yritettiin. Ei Beljakovia tänne huvin vuoksi komennettu. Vuosikymmen oli Suomessa NL:n toiminnan kannalta otollista. Sokea Neuvostoliiton ihailu voitti alaa niin opiskelijoiden parissa kuin osassa virkamieskuntaa. Neuvostosuhteet nousivat tärkeimmäksi meriitiksi niin politiikassa, kuin muussakin yhteiskunnallisessa elämässä. KGB:n organisoima "kotiryssäverkosto" sai tietojen lisäksi myös sympatiaa lounastarjoilunsa vastineeksi. Työmarkkinoilla elettiin epävakaita aikoja. Myös virallisen NL:n painostus puolueettomuutta vastaan koveni huipentuen vaatimuksiin yhteisistä sotaharjoituksista.
Kuitenkin tavallisen ihmisen näkökulmasta Suomi oli kapitalistinen länsimaa, talous kehittyi kriiseistä huolimatta nopeasti ja hyvinvointivaltio laajeni voimakkaasti. Kommunistit oli Kekkosen toimesta otettu mukaan hallitusvaltaan ja sitoutettu hyvinvointivaltion rakentamiseen parlamentaarisen järjestelmän kautta. Huolimatta esim. Ylen neuvostomyönteisestä "valistustyöstä" kansan enemmistön sympatiat eivät olleet NL:n puolella. 1970 kansa äänesti porvareita protestina vasemmistoradikalismille, kuten ennenkin kovan neuvosto- ja vasemmistopaineen alla. Tuskinpa se joukko virkamiehistössä ja poliittisessa elitiissä, joka ainakaan tietoisesti Neuvostoliiton päämääriä ajoi, kovin suuri oli.
Niin tai näin, vallankumousta ei koskaan tullut, mutta olisi se vaan ollut jännää olla mukana 70-luvun kuvioissa, kun politiikka oli muutakin kuin kansaneläkkeitä.
Kekkosesta Seppinen tekee tässä yhteydessä sankaria. Itse asiassa nimenomaan liittyen 1970-71 tapahtumiin myös muutamat jyrkät kekkos-kriitikotkin ovat uusimpien tutkimusten valossa hieman keventäneet tuomioitaan.
Silti nämä konnia ja sankareita jaottelevat tutkimukset ovat ilmeisestä mielenkiintoisuudestaan huolimatta tietyllä tavalla hedelmättömiä. Jokainen voi vaikka Kekkosesta hakea omien ennakkokäsitystensä tueksi "sopivan" tutkimuksen ja arvostella päinvastaista tutkimusta vaikka huonosta lähdekritiikistä ja "vääristä tulkinnoista" Objektiivista totuuttahan historiasta ei koskaan voi saada, mutta tulkintojen liialliseen kärjistämiseen vaikuttaa tapahtumien läheisyys ja ihmisten omakohtaiset tuntemukset.
Ehkä vasta viidenkymmenen tai sadan vuoden päästä Kekkosen, saati Koiviston aikaa voidaan käsitellä ilman valtavia intohimoja, vähän niin kuin jotain antiikin historiaa.
Neuvostotiedustelun toimintaa Suomessa käsittelevän kirjan kohuttu "paljastus" on jälleen kerran Suomea 1970-71 uhannut vallankumous ja sen torjuminen. Tätä samaa väitettä Seppinen on tuonut esille myös lähes kaikissa aikaisemmissa kirjoissaan. Ei Seppinen ainoa asiaa käsitellyt tutkija ole, mm. Kimmo Rentola on hiljattain käsitellyt samaa aihepiiriä.
Seppinen on alalla varsin kiistelty tutkija, kaikkien mielestä ei tutkija ollenkaan. Erityisesti hänen teostensa lähdekritiikkiä ja mustavalkoista tulkintaa on arvosteltu.
Itse olen lukenut Seppisen elämänkerrat Johannes Virolaisesta ja Urho Kekkosesta. Ensimmäinen, ärsyttävä huomio kyseisissä teoksissa on äärimmäisen huono suomen kieli, jolla ne on kirjoitettu. Lähinnä se pistää miettimään miten mies on päässyt aikanaan ylioppilaskirjoituksistaan läpi, tai että Ajatus-kustannus on vielä pystyssä.
Olennaisempaa on kuitenkin että Seppisen kirjoissa ei jää epäselväksi ketkä ovat sankareita ja ketkä, sanotaan nyt, veijareita, ja se tekee teoksista myös omalla tavallaan mielenkiintoisia.
Hänen laajasti käsittelemistään keskustalaisista politiikoista ehdoton sankari on Johannes Virolainen, Seppisen mielestä suomettuneisuuden kauden ainoa suoraselkäinen ja isänmaallinen politiikko, Ahti Karjalainen taas on heikkotahtoinen kgb:n ohjailtavissa oleva reppana. Suoranaisia maanpettureita ovat aikakauden nuoret vasemmistodemarit, kuten Jaakko Kalela. Kekkonen on Seppisen maailmassa perimmiltään suuri patriootti vaikka kyseenalaisia metodeja toisinaan käyttikin. Sankariksi Seppinen laskee myös itsensä, ulkoministeriön entisenä osastopäällikkönä hän oli pelastamassa Suomen puolueettomuutta 1970 luvun kommunikea-neuvotteluissa.
Seppisen kohuttu teoria lähtee siitä että NL:n kaukotavoitteena oli sotien jälkeen kgb:n avustuksella "pehmittää" suomalainen yhteiskunta sisältäkäsin ja valmistella se näin myötämieliseksi siirtymiselle kommunismiin. Otollisin hetki tähän oli Seppisen mukaan 1970-1971, jolloin NL:n suurlähettilääksi Suomeen määrättiin NKP:n kansainvälisen osaston "vallankumousarkkitehti" Aleksei Beljakov. Tämän oli tarkoitus järjestellä kommunistien vallankaappausta johon myös vasemmistodemarit liittysivät saamalla työmarkkinat sekasortoon. Tässä tilanteessa Suomen pelasti presidentti Kekkonen, joka runnoi läpi ns. UKK-työmarkkinaratkaisun SAK:n ja STK:n välille ja näin poisti yleislakkouhan.
Väitteidensä tueksi Seppinen valtavan määrän SUPOn vastavakoiluaineistoa. Tämänkään aineiston luotettavuudesta kaikki eivät ole yhtä vakuuttuneita.
Jotain Suomessa 1970 luvulla varmasti yritettiin. Ei Beljakovia tänne huvin vuoksi komennettu. Vuosikymmen oli Suomessa NL:n toiminnan kannalta otollista. Sokea Neuvostoliiton ihailu voitti alaa niin opiskelijoiden parissa kuin osassa virkamieskuntaa. Neuvostosuhteet nousivat tärkeimmäksi meriitiksi niin politiikassa, kuin muussakin yhteiskunnallisessa elämässä. KGB:n organisoima "kotiryssäverkosto" sai tietojen lisäksi myös sympatiaa lounastarjoilunsa vastineeksi. Työmarkkinoilla elettiin epävakaita aikoja. Myös virallisen NL:n painostus puolueettomuutta vastaan koveni huipentuen vaatimuksiin yhteisistä sotaharjoituksista.
Kuitenkin tavallisen ihmisen näkökulmasta Suomi oli kapitalistinen länsimaa, talous kehittyi kriiseistä huolimatta nopeasti ja hyvinvointivaltio laajeni voimakkaasti. Kommunistit oli Kekkosen toimesta otettu mukaan hallitusvaltaan ja sitoutettu hyvinvointivaltion rakentamiseen parlamentaarisen järjestelmän kautta. Huolimatta esim. Ylen neuvostomyönteisestä "valistustyöstä" kansan enemmistön sympatiat eivät olleet NL:n puolella. 1970 kansa äänesti porvareita protestina vasemmistoradikalismille, kuten ennenkin kovan neuvosto- ja vasemmistopaineen alla. Tuskinpa se joukko virkamiehistössä ja poliittisessa elitiissä, joka ainakaan tietoisesti Neuvostoliiton päämääriä ajoi, kovin suuri oli.
Niin tai näin, vallankumousta ei koskaan tullut, mutta olisi se vaan ollut jännää olla mukana 70-luvun kuvioissa, kun politiikka oli muutakin kuin kansaneläkkeitä.
Kekkosesta Seppinen tekee tässä yhteydessä sankaria. Itse asiassa nimenomaan liittyen 1970-71 tapahtumiin myös muutamat jyrkät kekkos-kriitikotkin ovat uusimpien tutkimusten valossa hieman keventäneet tuomioitaan.
Silti nämä konnia ja sankareita jaottelevat tutkimukset ovat ilmeisestä mielenkiintoisuudestaan huolimatta tietyllä tavalla hedelmättömiä. Jokainen voi vaikka Kekkosesta hakea omien ennakkokäsitystensä tueksi "sopivan" tutkimuksen ja arvostella päinvastaista tutkimusta vaikka huonosta lähdekritiikistä ja "vääristä tulkinnoista" Objektiivista totuuttahan historiasta ei koskaan voi saada, mutta tulkintojen liialliseen kärjistämiseen vaikuttaa tapahtumien läheisyys ja ihmisten omakohtaiset tuntemukset.
Ehkä vasta viidenkymmenen tai sadan vuoden päästä Kekkosen, saati Koiviston aikaa voidaan käsitellä ilman valtavia intohimoja, vähän niin kuin jotain antiikin historiaa.
posted by Niklas Holmberg at
12:29 PM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home