Niklas Holmberg

Punainen tupa ja perunamaa

2008-09-30T12:49:00.000-07:00

Matti Vanhanen sai pienen poliittisen myrskyn aikaan lanseeraamalla Hesarissa niin sanotun puutarhakaupunkimallinsa.
Keskustelun sisältö on varmasti kaikille tuttu, mutta sen poliittisen asetelmat ovat mielenkiintoiset. Keskusta kannattaa väljää omakotiasumista ja kaikki muut vastustavat. Keskustelu kertoo siitä kuinka politisoitunut kysymys asumismuoto Suomessa on ja miten voimakkaita tunteita se ihmisissä herättää. Voisiko tässä olla yksi syy Keskustan kaltaisen puoluekummajaisen olemassaololle ja jatkuvalle menestykselle Suomessa?

Maaseutu-kaupunki -asetelma merkittävänä poliittisena ristiriitaulottuvuutena on kansainvälisesti aika harvinainen, mutta Suomessa se on muovannut politiikkaa voimakkaasti. Usein se on ollut jopa merkittävämpi ihmisten poliittista asennoitumista määräävä tekijä kuin perinteinen oikeisto-vasemmisto jakolinja. Asetelma on myös säilynyt poikkeuksellisen elinvoimaisena jatkuvasti kaupungistuvassa yhteiskunnassa.

Vielä 50-luvulla Maalaisliitto oli lähinnä maanviljelijäväestön puolue, maaseudulla oli tuolloin muitakin merkittäviä puolueita. 80-luvulla Keskustapuolueesta muotoutui koko maaseudun puolue, käsittäen kaikki siellä asuvat ammatti- ja sosioekonomiset ryhmät. Tänään Keskusta on maaseudun, Etelä-Suomen kehyskuntien ja Pohjois-Suomen kaupunkien puolue. Maatalousväestön määrän romahtaminen ei romahduttanut Keskustaa, kuten 70-luvulla silloin 16 %:n puolueelle ennustettiin käyvän. Maaseudulla Keskustan tieltä on saanut väistyä erityisesti vasemmisto, kaupunkien lähellä taas oikeisto.

Maaseutu-kaupunki -asetelmassa on jälleen menossa uusi murrosvaihe. Perinteisen maanviljely-maaseudun näkökulmasta pääkaupunkiseudun omakotitaloalueet edustavat urbaania ja kaupunkilaista elämäntapaa, mutta kaupunkiseudun sisällä niihin liitetään maaseutumaisia arvoja ja mielikuvia. Matti Vanhanen on pääministerikaudellaan noussut tämän ns. "nurmijärveläisyyden" lipunkantajaksi. Oma tontti, talo ja tuttu naapuri ovat edelleen erittäin monien suomalaisten haaveena aivan kuten sata vuotta sitten tai sotien jälkeen.

Keskustan talonpoikaiset arvot eivät siis ole menettäneet kannatustaan, mutta vetoapua on uskoakseni saatu myös ulkoa. Muiden puolueiden ja maan valtalehden kielteinen suhtautuminen maaseutuun ja maaseutumaiseen elämäntapaan on luonut keskustalle enemmän poliittista tilaa kuin 60-luvulla puolueen nimenmuutoksen yhteydessä voitiin kuvitellakaan.

Politiikalla on paikkansa koulussa

2007-10-21T05:50:00.000-07:00

Politiikka ei kiinnosta nuoria. Nuorten äänestysaktiivisuus laskee vaaleista toiseen ja kunnallispolitiikassa nuoret loistavat poissaolollaan. Tuttuja huolenaiheita viime vuosilta. Selityksiä on haettu milloin puolueiden samankaltaistumisesta, milloin politiikan merkityksen yleisestä laskusuunnasta.

Tutkimusten mukaan nuorten kiinnostus yhteiskunnallisia asioita kohtaan on kuitenkin nousussa. Mikä sitten voisi selittää ristiriidan nuorten kiinnostuksen ja poliittisen osallistumisen välillä?
Politiikka näyttäytyy nuorille vaikeaselkoisena ja tylsänä, usein vain televisiossa puhuvien poliitikkojen kautta. Ongelmana on sekä tiedon puute, että politiikan käsittely jonakin muusta yhteiskunnasta erillisenä asiana.

Perusopetuksen opetussuunnitelman mukaan yksi peruskoulun keskeisimmistä tehtävistä on luoda oppilaille valmiudet "kehittää demokraattista yhteiskuntaa osallistuvana kansalaisena". Kuitenkin monissa kouluissa politiikkaan suhtaudutaan suorastaan kielteisesti, tai sitä käsitellään lähinnä teknisenä, instituutioiden suhteisiin liittyvänä asiana. Tähän viittaa myös tuoreen kyselytutkimuksen tulos jonka mukaan 71% nuorista toivoo, että kouluissa opetettaisiin nykyistä enemmän poliittista päätöksentekoa ja puolueita koskevia asioita. Aihe voi olla arka mutta sitäkin tärkeämpi.

Politiikka ja koulu on ristiriitainen yhdistelmä. Taustalla vaikuttaa 1970-luvun politisoitunut ilmapiiri, jolloin politiikka teiniliittoineen tuli kouluihin tavalla jossa oli myös kielteisiä piirteitä. Pitää kuitenkin muistaa että juuri tuo 1970-luvun poliittinen sukupolvi hyvin pitkälle edelleen muodostaa suomalaisen yhteiskunnan poliittisen ja taloudellisen eliitin.
Yhteiskunnan rakenteet, koulu mukaan lukien ovat syntyneet arvovalintojen tuloksena, eikä arvokeskustelua pidä pelätä koulussakaan.

uusi hallitus

2007-04-16T03:15:00.000-07:00

Sinivihreä hallitus saatiin kasaan aikataulussa ja kommenttien mukaan myös poikkeuksellisen hyvässä hengessä. Ja kyllä nyt myös näyttää että alkaa tapahtua. Mm, sosiaaliturvajärjestelmän remontti käynnistyy vaalikauden aikana ja työministeriö pistetään lihoiksi suurimpina yksittäisinä uudistuksina.

Ulkoministerin salkun valumista kokoomukselle on tosin keskustan kannalta pidettävä pienenä pettymyksenä. Olisin mielelläni nähnyt Paula Lehtomäen tuossa tehtävässä. Nyt on kuitenkin tyytyminen oman maakunnan poliittiseen ikiliikkujaan "IKE" Ilkka Kanervaan. No tosiasiassa Ike on mainettaan parempi politiikko ja tulee varmasti toimeen toverien kanssa niin idässä kuin lännessä :)

Itse ohjelma on kuitenkin hyvin lähellä keskustan asettamia tavoitteita, 1,3 menonlisäyksiin ja veronkevennyksiin pari miljardia, mukaanlukien ruoan arvonlisäveron alennus 12 prosenttiin.

Mielenkiintoista näin omalta kannalta on verrata ohjelmaa omiin tavoitteisiini vaalikampanjassani. Ratsastin siis kolmen teeman: kotimaisuuden, perheiden arjen ja liikenteen asioilla.

Kotimaisuuteen listasin veropolitiikan, koulutuspolitiikan ja maaseudun elinvoiman.

Näiden kysymysten osalta uuden hallituksen ohjelma tarjoaa oikeita lääkkeitä, joita itsekin ajoin.
Tuloveroja kevennetään maltillisesti, ruoan arvonlisäveroa alennetaan, matalapalkkatuella pureudutaan myös nuorisotyöttömyyteen, kotitalousvähennystä laajennetaan. Yrittäjyyttä ja suomalaista omistusta edistetään mm. perintöveron keventämisellä ja poistamisella sukupolvenvaihdostilanteissa, starttirahan pidentämisellä ja alueellisilla sosiaaliturvamaksujen alennuksilla sekä julkisen riskirahoituksen laajentamisella.

Koulutukseen uusi hallitus kohdentaa lisärahaa perusopetukseen, korkeakouluille ja TK panostuksiin. Koulupudokkaiden ongelmiin puututaan ja korkeakoulujen hallinnonuudistus toteutetaan niiden autonomiaa lisäämällä. Opiskelijoiden asemaa parannetaan korottamalla opintorahaa 15% ja tulorajoja peräti 30%.

Maaseudun osalta ohjelmassa on paljon hyvää. Hallitus sitoutuu huolehtimaan maatalouden nousevasta tulokehityksestä myös veropoliittisin keinoin. Etelä Suomen kansallista 141 tukea tullaan ajamaan komission suuntaan yksimielisesti ja voimakkaasti. Maatalouden sukupolvenvaihdosten perintöverosta luovutaan. MAKERA:n rahoitus mm. maatalouden investointitukiin turvataan heti lisäbudjetilla ja tilalla tuotettu biodiesel vapautetaan valmisteverosta.
Maatalouden ohella panostetaan myös maaseudun kehittämiseen ja erityisen voimakkaasti bioenergian hyödyntämiseen. Myös kotimainen ruoka ja luomutuotanto saa oman ohjelmansa.

Perheiden arkea taas tuetaan korottamalla lapsilisiä, yksinhuoltajakorotusta, kotihoidontukea, vanhempainrahoja, pidentämällä isyysvapaata ja helpottamalla työn ja perhe-elämän yhteensovittamista. Pahoinvontiin puututaan lisäämällä perhetyön resursseja, koulun ja kodin yhteistyötä ja osittain myös korottamalla alkoholiveroa.
Arvokasta vanhuutta edesautetaan korottamalla kansaneläkettä. kehittämällä vanhuspalveluja ja poistamalla eläkeläisten verotuksen epäoikeudenmukaisuudet.

Liikenteen puolella jää ehkä eniten toivomisen varaa. Perustienpidon 35 miljoonalla ei kaikkia kuoppia paikata. Liikenteen verorasitusta mahdollisesti jopa kiristetään polttoaineiden osalta eikä autoverotuksen uudistamisesta sanota mitään selvää ja todennäköisesti se jääkin ajonevoveron päästöperustaiseen uudistukseen. Autokanta jatkaa vanhentumistaan.
Joukkoliikenteeseen sentään luvataan parannuksia ja VR:n henkilöliikenteen monopolin purkamista selvitetään.

No kaikkea ei voi saada ja kaikkiaan 500 miljoonaa jätettiin jaettavaksi myöhemmin budjettiriihien yhteydessä.

Mutta kokonaisuutena ei tarvinnut vaalikampanjan aikana hirveästi valehdella :) Neljän vuoden päästä asiat ovat maassa taas hiukan paremmin. Politiikalla voidaan tosin vain tehdä puitteet, loppu on kiinni maailman melskeistä ja meistä itsestämme.

suunta muuttuu vai muuttuuko ?

2007-03-20T12:43:00.000-07:00

Se edellisessä postauksessani peräänkuuluttama vaihto tuli sittenkin. Ei tosin ihan niin jyrkkänä kuin nuorten vaalitulos olisi tarkoittanut.

Uusia kasvoja meni läpi lähes joka vaalipiirissä ja monet konkarit putosivat. Naisten määrä lisääntyi selvästi, mutta nuoria ei eduskuntaan mahtunut kahta enempää. Toinen heistä on kuitenkin Keskustanuorten puheenjohtaja Tuomo Puumala, joka meni läpi Vaasan vaalipiiristä reippaalla äänimäärällä. Keskustanuorille Tuomon läpimeno on hieno asia. Myös Varsinais-Suomessa nuorten tulos on hyvä, varsinkin ottaen huomioon puolueen kokonaisäänimäärän putoamisen yli 5000:lla. Tytti kolminkertaisti viime vaalien tuloksensa ja myös allekirjoittaneella on syytä nöyrään tyytyväisyyteen 767 äänellä. Yhteenlaskettuna me siis tuplasimme viime vaalien äänimäärämme. Kiitos siitä teille kaikille jotka olitte mukana vaalityössä ja äänestitte nuorta keskustalaista.

Kokoomuksen voittoa jossain määrin osattiin ennustaa, mutta ihan näin kovaan tulokseen en olisi itsekään uskonut. Demarien tappio oli odotettu, mutta ennen vaaleja olisin vielä veikannut demareita niukasti kakkoseksi. Omalta osaltamme tulos oli parempi kuin miltä aluksi tuntui. Suurimman puolueen paikan uusiminen hallitusvastuusta on historiallista ja osoittaa että suomalaiset ovat tyytyväisiä tehtyyn politiikkaan ja erityisesti Matti Vanhaseen pääministerinä. Täytyy kuitenkin myöntää että vaalivoittoa tässä odoteltiin, erityisesti täällä Varsinais-Suomessa. Galluppien varaan ei kuitenkaan paljoa kannattanut laskea ja protestin siementä kytee maaseudulla ilmeisesti edelleen, mikä realisoitui perussuomalaisten kannatuksessa.

No joka tapauksessa nyt lähdetään muodostamaan Vanhasen kakkoshallitusta, huomattavasti varmemmissa tunnelmissa kuin neljä vuotta sitten.
Todennäköinen ja myös kansan tahtoa kunnioittava hallituspohja on porvarillinen Keskustan ja Kokoomuksen hallitus. Mukaan mahtunevat myös RKP ja joko Vihreät tai Kristillisdemokraatit. Vihreiden mukaantulo riippuu paljolti heistä itsestään. Kipukynnyksenä on varmasti energiapolitiikka, eritoten ydinvoima.

Vaikka hallitusneuvottelut ovat vasta alkuvaiheessa, spekuloidaan hetki mahdollisella porvarihallituksella.

Muuttuuko sitten mikään ? Veronalennuksia on varmaankin luvassa, mutta todennäköisesti määrällisesti hieman vähemmän kuin Vanhasen ykkösen aikana. Perintöverotusta kevennetään, mutta tuskin kokonaan poistetaan. Ruoan alvista käydään kova vääntö mutta uskon että tavoite saadaan läpi. Autovero toivon mukaan uskalletaan jo uudistaa. Eläkeläisten verokohtelu on huutava epäkohta ja tuloverotusta on hieman kevennettävä jo sen kiristymisen estämiseksi. Nuorisotyöttömyyttä lähdetään toivottavasti taltuttamaan matalapalkkatuella.
Tupo-sopimuskin voidaan saada aikaan mikäli työmarkkinajärjestöillä siihen halua riittää. Mikään itsetarkoitus tupo ei tulevalle hallitukselle kuitenkaan ole.

Mihinkään massiivisiin veronalennuksiin en usko edes kokoomuksen olevan tosiasissa valmis. Kokoomuksen ongelma on heidän lupauslistansa, jonka toteuttamiseen he eivät varanneet riittävästi rahaa. Jos lupauksista aiotaan edes osittain pitää kiinni, ei suuriin veronalennuksiin jää rahaa.
Hyvinvointipalveluihin ja tulonsiirtoihin niin eläkeläisille, opiskelijoille kuin lapsiperheille tullaan käyttämään todennäköisesti aika lähelle Keskustan esittämä 1,5 miljardia.

Eli jos talouspolitiikasta puhutaan, eivät suuret linjat hirvittävän paljon muutu. kun otetaan huomioon että punamultahallitus kevensi veroja 3 miljardilla ja käytti hyvinvointipalveluihin n. 1,1 milrjardia. Sen sijaan suomalaisen yhteiskunnan suuret projektit kuten sosiaaliturvan remontti ja koulutuspolitiikan uudistaminen voivat saada uutta tuulta alleen.

Uusi hallitus saa aloittaa hyvässä taloudellisessa suhdanteessa, eikä väestön ikääntyminenkään vielä ihan kaadu päälle. Mutta jos nyt ei onnistuta työllisyysasteen nostossa ja tuottavuuskehityksen vauhdittamisessa, on seuraavan hallituksen edessä pohjasta riippumatta jälleen kovat ajat.

Kiitos vielä kaikille vaalityössäni mukana olleille ja minua äänestäneille. Vaalikampanja oli hieno ja opettavainen kokemus, eikä kovakaan kampanjointi ole vienyt intoa jatkaa yhteisten asioiden hoitoa myös tästä eteenpäin.

VAIHTO !

2007-03-14T10:57:00.000-07:00

Jos nuoret saisivat äänestää, tuo Keskustanuorten vaalikampanjassaan vaatima vaihto olisi edessä.
Tänään julkistetut nuorisovaalien tulokset eivät antaneet armoa istuville kansanedustajille. Varsinais-Suomen nuorisovaaleissa 17 "valitun" joukkoon ei mahtunut nykyisistä kansanedustajista kuin "ikinuori" Ike ja Jouko Laxell.

Muut olivat tuoretta tavaraa ja vieläpä suhteellisen nuoria. Itse sain kunnian tulla läpi 6. suurimmalla äänimäärällä, kiitos siitä luottamuksesta. Ääniharavaksi nousi hyvä kaverini Andi Mwegerano Salosta. Tulos ei ainakaan vahvista käsitystä siitä että nuorison ennakkoluulot uussuomalaisia kohtaa olisivat nousussa.

Niin Varsinais-Suomessa, kuin valtakunnallisestikin Keskusta oli selvä ykkönen. Tulos vahvistaa vain aiempia tutkimustuloksia Keskustan suosiosta nuorten keskuudessa ja viittaa kintaalla arvioille että vain Vihreillä ja Kokoomuksella olisi Suomessa poliittinen tulevaisuus. Ehkä hieman yllättävääkin oli vihreiden kannatuksen lasku näissä vaaleissa. Ympäristökysymykset eivät enää ole yhden puolueen yksinoikeus.

Kokonaisuutena Valtikka-kierros oli omalta kohdaltani upea kokemus. Toistakymmentä vaalipaneelia maakunnan eri kouluissa ovat olleet ehkä tämän kampanjan antoisimpia tilaisuuksia. Niin keskustelun kuin yleisökysymysten taso on ollut erittäin korkea. Vertailu lukuisiin "aikuisten" vaalitilaisuuksiin osoittaa yksinkertaisesti sen että sekä nuorten ehdokkaiden asiaosaaminen, että esiintyminen vetävät vertoja monelle istuvalle kansanedustajalle ja vanhalle konkarille.

että olisikohan jo aika vaihtaa.. jos vaikka sunnuntainkin lista näyttäisi tältä:

1Mwegerano Andi Suomen Keskusta 190

2 Rantanen Matti Kansallinen Kokoomus 99

3 Seppänen Tytti Suomen Keskusta 154

4 Orpo Petteri Kansallinen Kokoomus 79

5 Mastomäki Ville-Veik Vihreä liitto 56

6 Holmberg Niklas Suomen Keskusta 112

7 Laxell Jouko Kansallinen Kokoomus 61

8 Suominen Esa Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 81

9 Ek-Marjamäki Teija Suomen Keskusta 57

10 Pölönen Päivi Suomen Keskusta 48

11 Kanerva Ilkka Kansallinen Kokoomus 58

12 Terävä Sini Vihreä liitto 33

13 Kapanen Matti Vasemmistoliitto 33

14 Pirttimaa Anniina Svenska folkpartiet i Finland 46

15 Perttula Samuli Suomen Kristillisdemokraatit (KD) 33

16 Louhi Janne Perussuomalaiset 34

17 Vainio Anna Kansallinen Kokoomus 57

ruutulippu häämöttää

2007-03-08T00:56:00.000-08:00

Ennakkoäänestys alkoi eilen ilmeisen vilkkaasti, mikä on ristiriidassa ennakoidun äänestysaktiivisuuden laskun kannssa. Saa nähdä mihin mittari vaalipäivänä heilahtaa.

Vaalien alusaikaan kuuluvat olennaisena osana erilaiset gallupit. Viimeisimmät gallupit ja varsinkin niiden suunta on näyttänyt keskustan kannalta varsin suotuisalta. Vahvistusta gallupeille tuo myös "näppituntuma" vaalikentiltä. Palaute ihmisiltä on ollut pääosin hyvin myönteistä, ja negatiivista viestiä on tullut yllättävänkin vähän. Myös taajamissa ja kaupungeissa henki on ollut positiivinen.
Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä että Keskustaan ja erityisesti Vanhaseen luotetaan. Sinänsä se ei ole ihme, sillä meillä on näyttää varsin hyviä tuloksia kuluneelta hallituskaudelta. Asiallinen, omaa vaihtoehtoa korostava linja, ilman kilpailijoiden mustamaalausta tai pelottelua, näyttää myös purevan suomalaisiin.

Viime galluppien yllättävin käänne on ehkä kuitenkin ollut demarien kannatuksen selkeä alamäki, juuri vaalien alla. Vielä jokin aika sittenhän demareita pidettiin itsestään selvästi suurimpana puolueena. SDP:ssä tilannetta on tulkittu niin, että ongelmana on nimenomaan alhainen äänestysaktiivisuus ja demarien kannattajien kotiin jääminen.
Äänestysprosenttia emme vielä tiedä, mutta yksioikoinen selitys sekään ei ole. Alhainen äänestysprosentti haittaa myös Keskustaa.
Itse ajattelen ennemminkin niin että demarit valitsivat näissä vaaleissa väärän strategian. Vastakkainasettelu Kokoomuksen kanssa ja "vaalivasemmistolaisuus" lupauslistoineen ja porvarihallitus-pelotteluineen on toiminut aiemmin, mutta näissä vaaleissa tuntuu käyvän toisin päin. Ihmiset kyllästyvät, eletäänhän 2000-lukua. Eero Heinäluoman suurin imago-ongelma on taas liian vahva SAK tausta, jota demarit itse ovat kuitenkin pikemminkin korostaneet kuin piilotelleet. SAK:n oma mainossähläys ei ainakaan auta.

Kokoomus taas näyttää saavan normaalia oppositio-lisää sittenkin. Pitkälti Niinistön voimalla. Kataisen esiintyminen ei suuria kansanjoukkoja vakuuta. Mielenkiintoista on se, kuka todella on Kokoomuksen "ykköstykki" hallitusneuvotteluissa.

Hallituspohjasta on joka puolueesta esitetty pakolliset pelottelut kahden muun yhteistyön todennäköisyydestä. Itse kuitenkin uskoisin vaalituloksen olevan asian kannalta ratkaiseva. Kaksi suurinta puoluetta ovat mitä todennäköisimmin hallituksessa.

Myös omalta osaltani maaliviiva häämöttää. Ensimmäinen vaalitilaisuudeksi laskettava tapahtuma oli Kyrön torilla 22. huhtikuuta viime vuonna. Väliin on mahtunut vaikka mitä.
Vaalikampanjan aikaisesta aloittamisesta on tasan kaksi täysin vastakkaista mielipidettä, mutta itse uskon että politiikka on pitkäjänteistä työtä, ja erityisesti nuorelle ehdokkaalle tunnetuksi tuleminen vaatii aikaa. Eikä tämä työ lopu vaaleihin, tulin valituksi tai en.

Kannattaa muistaa että vaaleissa eivät ratkaise gallupit, puolueet tai ehdokkaat, vaan äänestäjät.

Ja sitten takaisin vaalikentille.

Gallupit eivät tietenkään vaaleja ratkaise

tasa-arvo puhuttaa

2007-02-24T10:58:00.000-08:00

Sukupuolten välinen tasa-arvo on puhuttanut vaalien alla paljon. Erityiseen profiilin nostoon on pyrkinyt Kokoomus joka on luvannut ajaa ns. tasa-arvo tupoa, joka tarkoittaisi reiluja palkankorotuksia julkisen sektorin naisvaltaisille aloille. Tapansa mukaan kokoomus on jälleen unohtanut mainita millä he nämä korotukset rahoittaisivat. Pelkästään paljon puhuttujen sairaanhoitajien 20 % palkankorotus maksaisi noin 800 miljoonaa euroa. Pelkästään yhtä ammattikuntaa koskeva korotus olisi käytännössä sekä mahdoton toteuttaa että epäoikeudenmukainen muita julkisen sektorin matalasti palkattuja työntekijöitä kohtaan.
Edes jonkinlainen kuoppakorotus julkiselle sektorille kustantaisi helposti yli mijardin, eli yhtä paljon kuin kuluneena neljänä vuotena on käytetty hyvinvointipalveluihin ja tulonsiirtoihin.

Näissä puheissa unohtuu kokonaan myös se että palkat muodostuvat työmarkkinoilla, ja julkisella sektorilla toisena osapuolena ovat talousvaikeuksien kanssa kilpailevat kunnat. Kuntien menojen kasvun tasapainottamista eivät palkkapaineet ainakaan helpota. Helposti myös käy niin että julkisen sektorin palkankorotukset luovat paineita myös yksityiselle, ja erot pysyvät entisellään. Keskitetyt Tupo-ratkaisut kyllä rajoittavat erojen kasvua.

Palkka tasa-arvon kannalta kysymys ei ihan näin yksinkertainen edes ole. Tunnettu tosiasia on että naisten palkkataso on noin 80 % miesten palkkatasosta. Ero on myös kansainvälisesti vertaillen ainakin eurooppalaisesti suhteellisen korkea.
Pääasiallinen selittäjä tilanteelle on toisaalta miesvaltaisen ns. raskaan vientiteollisuuden suhteellisen suuri osuus Suomen taloudessa sekä työllisyydessä ja toisaalta suuri naisvaltainen julkinen sektori. On selvää että korkean tuottavuuden, usein vielä strategisesti tärkeillä vientialoilla, ay-liikkeen on ollut mahdollista neuvotella työntekijöille suhteellisen korkea palkkataso. 80 % :sti naisvaltaisella julkisella sektorilla tilanne on ymmärrettävästi kokonaan toinen. Viime kädessähän palkan maksaa tuotteen ostava asiakas. Julkisella sektorilla, esim. terveydenhuollossa on lähdetty siitä että palvelujen saanti ei saa olla riippuvainen asiakkaan maksukyvystä. Väistämättä tämä heijastuu palkkatasoonkin. Toisaalta vastineeksi saa useimmiten suhteellisen varman työsuhteen.
Kokoomuslaisten harrastama populistinen sairaanhoitajien ja paperityöläisten vastakkainasettelu on vailla sisältöä. Paperiteollisuuden tuotannolla osaltaan maksetaan myös sairaanhoitajien palkat. Korkeiden marginaaliverojen ansiosta myös itse paperityöntekijät osallistuvat merkittävällä tavalla hyvinvointiyhteiskunnan kuluihin.

Em. rakenteelliset palkkaerot kaventuvat oikeastaan ainoastaan ns. mies- ja naisalojen sekoittumisella. Tilastoissa dramaattiselta näyttävä ero tiivistyykin yksilötasolla ammatinvalintakysymykseksi. Ei mikään estä naisia kouluttautumasta perinteisille miesaloille ja päinvastoin. Näissä valinnoissa useimmilla meistä kuitenkin painavat enemmän muut asiat kuin pelkkä palkkapussi.

Toinen kysymys ovat alakohtaisista eroista riippumattomat naisten ja miesten palkkaerot. Nämä erot ovat keskimäärin huomattavasti pienemmät kuin tuo 80/100 suhde.
Syitä on haettu monista tekijöistä kuten vanhemmuuden kustannuksista, pitkistä äitiyslomista, miesten kovemmista palkkavaatimuksista, perinteisistä asenteista, ns. lasikatto-ilmiöstä ja "hyvä veli" verkostoista. Kaikilla on varmasti oma vaikutuksensa, mutta vain osaan voidaan poliittisin päätöksi vaikuttaa. Vanhemmuuden kustannusten tasaaminen on ehkä konkreettisin toimenpide, jossa onkin edetty oikeaan suuntaan. Työehtosopimukset takaavat saman alan työntekijöille saman perustason, mutta siitä ylöspäin palkkaus ja mahdolliset bonukset ja henkilökohtaiset lisät ovat työnantajan harkinnassa. Lainsäädännöllä on tähän jokseenkin mahdotonta vaikuttaa. Juridisessa mielessä työn vastaavuus tai henkilökohtaisen palkanlisän perusteet ovat loputtoman tulkinnallisia ja vaikeasti mitattavia asioita. Äitiyslomien osalta EY- tuomioistuin totesi hiljattain ratkaisussaan ettei niitä voida laskea työkokemusajaksi esimerkiksi palkkauksen perusteita määritettäessä. Sinänsä ratkaisu on perusteltu. Niin arvokasta kuin lasten kasvattaminen yhteiskunnan kannalta onkin, olisi työnantajan näkökulmasta varsin omituista jos esimerkiksi useamman vuoden työelämän ulkopuolella oleva henkilö ylenisi tehtävissään samaan tahtiin kuin työssä olevat.

Palkkaeroista puhuttaessa ei useinkaan oteta huomioon kotona tehtävää työtä. Jos otettaisiin, erot sukupuolten välillä olisivat vielä radikaalisti suuremmat. Kuopan pohjalla ovat kotona vanhempainrahalla tai kotihoidontuella lapsiaan kasvattavat äidit ja isät. Yhteiskunnan arvostuskysmys tämäkin.

On olemassa muitakin arvoja kuin raha, työ ja ura.

enemmän ja parempaa

2007-02-04T10:44:00.000-08:00

Lupaa joka puolue ja ehdokas vaalien alla. Kiusaus antaa tässä huutokaupassa paras tarjous on kova.
Tällä kertaa Keskusta julkaisi lupauslistansa ensimmäisenä. Euroina on tarkoitus jakaa vaalikansalle 1,5 miljardia menonlisäyksiä, 1 kohdennettuja veronkevennyksiä ja arviolta 1,5-2 miljardia tuloveronkevennyksiä kytkettynä mahdolliseen tupoon. Täytyy myöntää, että itse pidin 1,5 miljardin menonlisäyksiä hiukan reilusti luvattuna. Mutta kun se pitää sisällään myös TK ja kehitysyhteistyöpanostukset, pitäisi tuo lupaus olla pidettävissä vaikka talouskasvu hiukan hiipuisikin 2 prosentin tuntumaan.
Keskustan luvuissa suurin ero muihin tulee veronkevennyksistä jotka sekä edistävät sosiaalista oikeudenmukaisuutta, että edistävät talouden dynamiikkaa ja työllisyyttä. Tässä keskeisin tavoite on ruoan arvonlisäveron alentaminen, mutta myös perintöveron alentamisella on samanlainen vaikutus. Nuorisotyöttömyyteen on tarkoitus purra nuorten matalapalkkatyön tuella.
Mielestäni paketti on tasapainoinen yhdistelmä talouden dynamiikkaan ja tulevaisuuteen panostamista sekä heikoimmassa asemassa olevien ryhmien hyvinvoinnin parantamista.
Kohtuullisella talouskehityksellä lupaukset ovat myös pidettävissä.

Kokoomus painotti omassa ohjelmassaan odotetusti tuloveronalennuksia, tarkkoja lukuja ei tosin annettu, mutta Katainen mainitsi jotain 3 miljardin tienoilla. Menonlisäyksissä kokoomus on 1 miljardillaan aika varovainen. Kun ohjelmaan tutustuu tarkemmin käy ilmi, että kokoomus kauppaa listaansa jälleen kerran laskutaidottomille. Luvatut toimet yhdessä jo päätettyjen menojen, kehy- ja TK-panostusten kanssa maksavat huomattavasti enemmän kuin kokoomus on menonlisäyksiin valmis käyttämään. Niinistökin on joskus tainnut todeta ettei raha puussa kasva..

Viimeisenä demarit löivät pöytään tämän huutokaupan kovimman tarjouksen. 2,4 miljardia menonlisäyksiin. Veronalennuksiin sen sijaan suhtauduttiin aika kriittisesti, tosin tupoon ollaan valmiita jonkin verran sijoittamaan. Demarit eivät vaalilupauksissaan muutenkaan ainakaan turhaan vaatimattomuuteen sortuneet. Hulppeiden menonlisäyksien ohella tarjotaan mm. täystyöllisyyttä, nuorisotyöttömyyden poistamista, vanhustenhoidon pelastamista, öljytöntä Suomea ja julkisen sektorin paisuttamista 20 000 työntekijällä.

Toteutus onkin sitten toinen asia. Jos demarien menonlisäykset todella aiotaan toteuttaa romuttamatta julkisen talouden perustaa, se tarkoittaa käytännössä työn verotuksen kiristymistä ansiotason nousun sekä työeläkemaksujen korotuksien seurauksena. Tällä pohjalla työllisyyslupaukset ovat sekä äänestäjien että itsensä pettämistä. 100 000 työpaikan synnyttäminen kuluneella vaalikaudella oli kova saavutus, joka edellytti sekä merkittäviä veronalennuksia, että kansainvälisen talouden noususuhdannetta. Samaan pääseminen tulevalla vaalikaudella ei ainakaan tule olemaan helpompaa, eikä ainakaan demarien opeilla.
Jo nyt on nähty että työllisyyden parantuminen on yhä hitaampaa kun tullaan lähelle ns. työttömyyden kovaa ydintä. Tilastoja voidaan aina kaunistaa "siivoamalla" pitkäaikaistyöttömiä eläkkeellä, mutta todelliset tulokset edellyttäisivät ainakin sosiaaliturvan merkittävää uudistamista vastaamaan työelämässä jo tapahtunutta muutosta.
Nuorisotyöttömyyden demarit aikovat poistaa työpajatoimintaa lisäämällä. Miten olisivat oikeat työpaikat ? Vanhustenhuollon kuntoonlaittaminen on vaalikentillä varmaankin kova sana. Demarit vain unohtavat mainita että vastuu vanhustenhuollosta kuuluu Suomessa kunnille.
Kuntatalous taas korjaantuu itsestään kunhan tarpeeksi monta köyhää kuntaa niputetaan yhteen. Julkisen sektorin tuottavuutta taas parannetaan demarien visioissa palkkaamalla
20 000 työntekijää lisää. Tosiasiassa nämäkin päätökset tehdään kunnanvaltuustoissa.

Onneksi poliitikot vastaavat lupauksistaan vasta vaalien jälkeen, ennen vaaleja vastuu on äänestäjillä.

isoveli valvoo

2007-01-28T10:54:00.000-08:00

Autoverouudistus on puhuttanut paljon näin vaalien alla ja kaikki puolueet tuntuvat olevan samaa mieltä siitä, että autoverotusta tulee uudistaa siten että se ohjaa käyttämään ympäristöystävällisempiä autoja ja nuorentaa Suomen ikäloppua autokantaa.

Verotuksen tekninen järjestäminen on kuitenkin ongelmallista, koska autoverotus on valtiolle tärkeä rahasampo, ja veronkevennysvaraa eivät useimmat poliitikot halua käyttää autoveron keventämiseen.
Nyt liikenneministeriössä valmistellaan sinänsä järkeenkäypää ehdotusta, jonka mukaan autoveron korvaava käyttömaksu määräytyisi sen mukaan kuinka paljon kukin ajaa. Eli tavallaan kilometrimaksu. Tällöin eniten maksaisivat ne jotka teitä eniten kuluttavat.
Mutta kun kuulee liikenneministeriön teknisen ratkaisun maksuperusteen määräämiseen, karvat nousevat pystyyn. Sen kaavailuissa jokaiseen autoon on asennettava pakollinen GPS- lähetin, joka satelliittien kautta lähettää reaaliajassa tiedot jokaisen auton jokaisesta liikkeestä, joka hetki. Tietokonejärjestelmä määrittää näin auton vuotuiset ajokilometrit, jonka mukaan verolippu lähtee kotiin.
Käytännössä systeemin mahdollisuudet eivät lopu tähän. Myös ajoneuvon nopeustiedot voidaan periaatteessa lähettää reaaliajassa niin, että tieto ylinopeudesta lähtee viranomaisille samalla hetkellä kun nopeusmittari ylittää sallitun rajan. Periaatteessa jokaisen autoilijan kaikkia liikkeitä voitaisiin seurata tarkasti yksityiselämää myöten.
Orwellilaisessa kauhuskenaariossa on tietysti se ongelma, että autossa oleva lähetin pystytään aina kytkemään pois tai vaikka siirtämään toiseen ajoneuvoon. Tämä mahdollistaisi myös ajoperustaisen ajoneuvoveron kiertämisen. Järjestelmän kustannukset olisivat valtavat ja satelliittivalvonta epävarmaa erityisesti kriisiaikana.

Toivottavasti tämäkin älytön idea jää liikenneministeriön virkamiesten päiväuniin. Mutta esimerkkinä se on hyvä muistutus tämän päivän teknologian suomista mahdollisuuksista yksilön täydelliseen kontrollointiin, ja toisaalta siitä miten helppoa tällaisen järjestelmän markkinointi sinänsä hyvällä tarkoituksella on.
Historia on täynnä esimerkkejä siitä miten ihminen on alistettu täydellisesti jonkin valtiollisen järjestelmän tarpeisiin ja kontrolliin.

Jos vielä mennään siihen autoverotukseen. Oma käsitykseni on että tarkoituksenmukaisin järjestelmä olisi poistaa auton hankintahinnassa oleva autovero kokonaan ja asettaa uusille autoille niiden hiilidioksipäästöjen mukaan määräytyvä vuotuinen käyttömaksu.
Vanhoja autoja tämä korotettu käyttömaksu ei tietenkään oikeudenmukaisuuden takia voi koskea.
Mielestäni myös kokonaisverokertymästä on oltava valmis jonkin verran tinkimään, ettei uusien autojen kauppa pysähdy liian korkeisiin käyttömaksuihin. Lisääntyvä uusien autojen kauppa taas osittain kompensoisi verotulojen laskua kasvavalla arvonlisäverokertymällä.
Samalla päästäisiin eroon myös järjettömästä ja mielivaltaisesta tuontiautojen verotuksesta.

Liukastelua

2007-01-18T08:16:00.000-08:00

Eilinen Turun Sanomat otsikoi näyttävästi kaatumisonnettomuuksien eli yksinkertaisesti liukastumisien vaativan vuodessa 1200 suomalaisen hengen. Loukkaantumisia liukastumiset aiheuttavatkin jo käsittämättömät 70 000 joka vuosi. Yhteiskunnalle liukastelu maksaa 500 miljoonaa ja vakuutusyhtiöille 100 lisää.

Täytyy myöntää että luvut hätkähdyttivät minuakin. Niin yksinkertainen asia kuin kävely tappaa enemmän suomalaisia kuin Irakin sota amerikkalaisia. Kyseessä on lisäksi asia johon on helppoja ja halpoja ratkaisuja kuten kenkien piikkipohjalliset. Harva niitäkään tulee käyttäneeksi, eikä sitä kieltämättä itselläkään ole mitään hinkua sellaisia hankkia. Mutta se on varmaa että ainakaan katujen hiekoitus ei ole se kohde josta kuntien kannattaisi säästää.

Toisaalta tämä uutinen tuo konkreettisella tavalla esiin sen miten ihmisten ajattelua voidaan muokata sillä mitä asioita nostetaan esille ja mistä pidetään ääntä. Liikenne- onnettomuudet ja niiden vaatimat kuolonuhrit, joita viime vuonna oli vajaa 350 ovat jatkuvasti esillä lehtien palstoilla. Liikenneturvallisuuteen kiinnitetään aiheellisesti paljon huomiota, mutta voi kysyä kannattaisiko panokset sijoittaakin liukkausvalistukseen?
Media tekee työtään, eli myy sitä mitä ihmiset haluavat ostaa. Dramaattinen autokolari on toki lehdenlukijalle huomattavasti mielenkiintoisempi uutinen kuin liukkaalla pihalla kaatumalla menehtynyt vanhus. Toki myös ihmisten luonnollinen ajattelu lähtee siitä että kävely on turvallista, autoilu riskialtista ja lentäminen suorastaan vaarallista, vaikka asia todellisuudessa on toisinpäin.

Joka tapauksessa tämäkin tieto ravistelee kyseenalaistamaan omia luuloja ja median tarjoamaa kuvaa elämän suurista vaaroista. Ja tietysti valitsemaan ne askeleet hiukan tarkemmin.

Uudistajat vs. säilyttäjät

2007-01-07T05:31:00.000-08:00

Vuoden vaihteen poliittista keskustelua ovat värittäneet kolme merkittävää avausta. Ensimmäisenä julkisuuteen tuli talousneuvoston sihteeristön globalisaatioraportti II, seuraavaksi julkisuuteen tuli KELA:n pääjohtaja Jorma Huuhtasen esitys sosiaaliturvan perusteellisesta uudistamisesta, viimeisenä pääministeri Vanhanen julisti koulutuspolitiikan uudistamisen tulevan hallituksen tärkeimmäksi tavoitteeksi.

Lähes samaan tahtiin valtiovarainministeri Eero Heinäluoma (sd.) kiirehti haukkumaan globalisaatioraportin, sosiaali- ja terveysministeri Tuula Haatainen kiistämään (sd.) sosiaaliturvan uudistustarpeen ja opetusministeri Antti Kalliomäki (sd.) tyrmäämään koulutuspolitiikan uudistukset.

Sananvaihdon voi tietysti kuitata hallituspuolueiden normaaliksi nahisteluksi vaalien alla, mutta laajemmiltakaan johtopäätöksiltä ei keskustelua seuratessa ole voinut välttyä. Nyt ovat vastakkain uudistajat ja säilyttäjät. Tai pikemminkin jo muuttuneeseen maailmaan sopeutujat ja menneitä aikoja takaisin haikailevat.

Esimerkiksi kelpaa sosiaaliturvan uudistuspaineet. Suomalainen järjestelmä on hyvin pitkälle keskustan ja demarien kompromissina syntynyt osittain universaali, osittain ansiosidonnainen järjestelmä. Järjestelmän perusteet muotoiltiin 1960-luvun täystyöllisyyden yhteiskunnassa, ja sitä on täydennetty ja paikkailtu pitkin vuosikymmeniä valtion budjetin salliessa.
1990-luvun lama uhkasi koko järjestelmän olemassaoloa, ja toipumisesta huolimatta laman jäljet näkyvät edelleen. Suuri osa pitkäaikaistyöttömistä on valitettavasti syrjäytynyt pysyvästi työelämän ulkopuolelle. Ennätyksellisestä talouskasvusta ja kymmenistä tuhansista vapaana olevista työpaikoista huolimatta työttömyys laskee tuskallisen hitaasti ja yrityksiä kiusaa paheneva pula ammattitaitoisista työntekijöistä. Taustalla on toisaalta työmarkkinoiden jäykkyydet, toisaalta passivoiva työttömyysturvan syrjäytymiseen johtava vaikutus.

On aiheellista kysyä voisiko systeemissä olla jotain vikaa. Kyllä siinä on. Ansiosidonnaisten etuuksien ulkopuolelle putoavan ihmisen asema ei ole kehuttava. Tukia on haettava eri luukuilta eri tarkoituksiin, maksettava niistä verot ja työpaikan löytyessä tulot voivat jopa pudota.
Sosiaaliturvan tarveharkinta tuntuu sinänsä järkeenkäyvältä, mutta esimerkiksi tilanteessa jossa perheen toinen vanhempi on työttömänä, työssäkäyvän huomattavakin palkankorotus, voikin nykyisellään johtaa perheen kokonaistulojen putoamiseen verotuksen sekä työmarkkinatuen ja asumistuen tuloharkinnan yhteisvaikutuksesta. Järjestelmä tekee useassa tapauksessa varsinkin pienipalkkaisen tai osa-aikaisen työn kannattamattomaksi.

Järjestelmään muutosta ovat monien keskustalaisten lisäksi jo pitkään esittäneet vihreät perustulomalleillaan. Viime aikoina myös kokoomuksen suunnalta on näytetty uudistukselle vihreää valoa.

Sen sijaan SDP:n suunnalta on toistuvasti ammuttu alas kaikki ehdotukset järjestelmän perusteiden muuttamiseen tai työmarkkinoiden rakenteiden muuttamiseen. Syytkin ovat selvillä. SDP:ssä haluttaisiin edelleen uskoa yhteiskuntaan jossa vallitsee täystyöllisyys ja säännölliset kokoaikaiset työsuhteet. Jo vuosikymmenen ajan on nähty että todellisuus tämän päivän yhteiskunnassa on toinen.
Toinen ja ehkä merkittävämpi syy demareiden nihkeyteen löytyy kytköksestä perinteiseen ay-liikkeeseen, jossa aivan oikein lasketaan että hyväpalkkaisessa vakituisessa kokoaikatyössä olevan henkilön edut eivät aina ole yhteneväiset työttömän tai matalan tuottavuuden alalla pätkätöitä tekevän kanssa. Itse asiassa demarien mielestä jälkimmäisten olisi parempi roikkua työttömyysturvan varassa, kuin alistua moiseen "riistoon". Se vaihtehto että näiden ihmisten asemaa voitaisiin parantaa sosiaaliturvan ja työnteon yhdistelmällä on useimmille demareille käsittämätön. Periaatteessa kyse on vanhasta universalismin ja työsidonnaisuuden välisestä ristiriitaisuudesta.

Vaaleissa aktiivisimmin äänestävät yleensä paremmassa asemassa olevat. Ihmiset suhtautuvat usein luonnostaan vastahankaisesti välttämättömiinkin uudistuksiin. Näiden asioiden varaan demaritkin vaalimenestyksensä laskevat, perinteisen porvarihallituksella ja työelämän joustoilla pelottelun lisäksi.
Nähtäväksi jää mihin se tällä kerralla riittää. Kokonaan toinen kysymys on, ajaako vastahanka uudistuksille myönteisemmät puolueet keskenään hallitukseen.

Epävarmuuden aika ?

2006-12-30T10:39:00.000-08:00

Näin uuden vuoden aattona on ehkä paikallaan vähän pohtia viime aikoina suosituksi tullutta käsitettä, että elämme epävarmuuden aikaa. Poliitikkojen lisäksi jo jotkin historoitsijat ovat ottaneet saman käsitteen käyttöön.

Mutta entä tavallisen ihmisen näkökulma. Onko maailma ja yhteiskunta muuttunut epävarmaksi ja pelottavaksi? Pätkätyöt ovat lisääntyneet dramaattisesti, koulutus ei enää takaa työpaikkaa, työpaikat lähtevät Kiinaan, tautipandemia saattaa iskeä koska tahansa, maailmantalous on epävakaa, kaukaiset kriisit ja terroristit uhkaavat meitä, ilmasto lämpenee..

Mutta toisaalta elintaso nousee kohinalla, koulutusmahdollisuudet paranevat, uusia työpaikkoja syntyy ennätystahtia, terveydenhuolto kehittyy, elinikä kasvaa, suurvallat kilpailevat rauhanomaisesti ja ilmastonmuutostakin voidaan ehkä hallita.

Onko "epävarmuuden aika" sittenkin pelkkä illuusio. Nostalgista kaipuuta "parempiin aikoihin"?
Vertailukohtien hakeminen ei ainakaan tee pahaa. Pitää miettiä mihin verrattuna epävarmuus on lisääntynyt. Verrataanko nykytilaa lamavuosiin, 60-lukuun, sotavuosiin vai 1600-lukuun ?

Esimerkiksi työmarkkinoiden epävarmuus on aivan varmasti vähentynyt 1990-luvun lamavuosista, ehkä 80-luvulla oli varmempaa mutta silloinkin kupla vain odotti puhkemistaan. 60-luvulla taas puoli kansaa oli pätkätöissä metsäsavotoissa tai rakennuksilla. Palkkataso hyvissäkin hommissa oli murto-osa nykyisten pätkätyöläisten ansioista.
Entä paljon puhutut pandemiat ja lintuinfluenssat? Toistaiseksi on ollut aika rauhallista. 1957-58 influenssapandemia tappoi yli 1500 suomalaista. Sitä ei aikoinaan edes hirveästi noteerattu.
On siis aika turha puhua "uudesta uhasta". Tauteja levittävä kansainvälinen lentoliikennekin on ollut olemassa jo 30 vuotta. Epävarmuutta pikemminkin vähentää terveydenhuollon huima kehittyminen samana aikana.

Terrorismin torjuntaan panostetaan voimakkaasti, ja sitä pidetään yhtenä suurimmista epävarmuustekijöistä maailmassa. Harva yrittää lohduttautua sillä tiedolla, että terrori-iskut ovat itse asiassa vähentyneet vuosikymmenten takaisista määristä.
Alueelliset kriisit ja ilmastonmuutos aiheuttavat todellista syytä huoleen ja varsinkin jälkimmäisen seuraukset voivat olla dramaattiset. Kuitenkin verrattuna maailmanlaajuiseen ydinsotaan edellä mainitut ovat suhteellisen pieniä riskejä. "Kultaista 60-lukua" tai "iloista 80-lukua" muistellessa unohtuu usein että mm. 60- ja 80-lukujen alussa oltiin todella lähellä suurvaltojen välistä ydinsotaa. Tällä hetkellä laaja suurvaltakonflikti vaikuttaa sentään suhteellisen epätodennäköiseltä.

Todellisuudessa maailma ja elämä ympärillä onkin muuttunut yhä varmemmaksi ja riskit pienemmiksi tai ainakin paremmin hallittaviksi. Epävarmuutta esiintyy yhä pienemmissä asioissa. Mutta mehän suhteutamme kohtaamamme riskit siihen todellisuuteen missä kulloinkin elämmme, ei siihen mikä se todellisuus on joskus ennen ollut. On oikein olla huolissaan omasta työllistymisestä tai ilmastonmuutoksesta, mutta samalla on syytä muistaa suhteellisuus siitä miten asiat ovat ennen olleet, ja ymmärrys että maailma ei ehkä sittenkään ole aina muuttunut huonompaan suuntaan.

Politiikassa pelko on vahva ase, ja sitä käytetään häikäilemättä. Pelättävää haetaan aina uusista ilmiöistä kun vanhoista on selvitty. Pelottelulla saadaan ihmiset liikkeelle, voitetaan vaaleja ja aloitetaan sotia. Ainoa ase pelkoon alistumista vastaan on pitää jalat maassa, pää kylmänä ja pilke silmäkulmassa :)

Oikein hyvää ja onnellista, maailmanhistorian tähän asti parasta vuotta 2007 !

Energia, ympäristö ja ilmasto

2006-12-12T11:48:00.000-08:00

Kolme kovaa kysymystä, jotka ovat viime aikoina hallinneet julkista keskustelua, oli kyse, sitten EU:n ja Venäjän suhteista, ilmastonmuutoksen seurauksista, fortumin optioista tai suomalaisen maaseudun tulevaisuudesta.

Itse olen saanut lähiaikoina osallistua aihepiirin keskusteluun mm. Keskustan Porin puoluevaltuuskunnan energia- ja ympäristövaliokunnan puheenjohtajana, sekä Elinkeinoelämän Keskusliiton keskustelutilaisuudessa Turussa.

Energia on länsimaisen elämäntavan ja elintason perusta. Suomen elinkeino- ja teollisuusrakenne on länsimaistakin poikkeuksellisen energiaintensiivinen. Teollisuus on Suomessa ylivoimaisesti suurin energiankuluttaja. Tätä kuvaa energiankulutuksen ja BKT:n lähes yhtenevät kasvukäyrät. Energiankulutus on laskenut ainoastaan silloin kun talous on mennyt lujaa alas kuten sotavuosina ja 90 lamavuosina.
Energiankulutuksen voimakas väheneminen niin Suomessa kuin kansainvälisesti onkin poikkeuksetta johtunut talouden ja samalla ihmisten elintason romahtamisesta.

Vaikka tulevina vuosina teollisuuden osuus elinkeinorakenteestamme laskee ja energiansäästöön panostetaan voimakkaasti, vaatii talouskasvun ja työllisyyden suotuisa kehitys energian kulutuksen jatkuvaa kasvua. Myös kotitalouksien sähkönkulutus kasvaa elintason noustessa esimerkiksi, digiboksien ja taulutelevisioiden yleistymisen myötä.

Toinen Suomen energiahuollon erityispiirre on poikkeuksellisen voimakas riippuvuus tuontienergiasta. 70% Suomen energiasta tuodaan ulkomailta, 50% Venäjältä. Öljytuotteet ja maakaasu tulevat lähes 100 prosenttisesti itäisestä naapurista.
Näin voimakas riippuvuus yhden maan energiatoimituksista, muodostaa merkittävän turvallisuuspoliittisen riskin yhteiskunnan perustoiminnoille ja mahdollistaa energiapoliittisen painostuksen.

Toisaalta juuri energiaintensiivinen taloutemme tuottaa myös merkittäviä haittavaikutuksia ympäristölle. Keskeisimpinä kasvihuonekaasupäästöjen, pääasiassa hiilidioksidin aiheuttama ilmastonmuutos, joka tuoreen raportin mukaan uhkaa johtaa maailmantalouden romahdukseen.
Globaalisti ongelma on äärimmäisen vaikea ratkaista. Maailman hiilidioksidipäästöjen ennustetaan kasvavan vuoteen 2030 mennessä noin 60%. Kuitenkin ilmastonmuutoksen hillintä vaatisi päästöjen puolittamista samalla aikajänteellä. Vaikeaksi tilanteen tekee erityisesti se, että päästöjen kasvusta 70% syntyy lähes yksinään Kiinan Ja Intian talouskasvun seurauksena. Edes länsimaiden ihmisten täydellinen luopuminen elintasostaan ei riittäisi pysäyttämään päästöjen kasvua.
Sen toteuttaminenkaan tuskin olisi demokraattisissa yhteiskunnissa mahdollista.

Toisaalta elintason nousun kieltäminen kehitysmaiden ihmisiltä ei ole sen enempää oikein, kuin mahdollistakaan.
Kioton ilmastosopimuksen tavoitteet on siten globaalista näkökulmasta kuin tuuleen huutamista, oli USA mukana tai ei. Yksipuolisten päästörajoitusten ongelma on myös päästöjä tuottavan teollisuuden siirtyminen maihin, jotka eivät rajoituksia sovella.

Täydelliseen pessimismiin vaipumiseen ei silti ole mitään syytä. Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen tuskin on mahdollista, sitä voidaan kuitenkin hidastaa ja sen vaikutuksiin voidaan varautua ja sopeutua. Keskeisellä sijalla on uuden teknologian ja uusiutuvan energian entistä tehokkaampi käyttöönotto. Tätä voidaan edistää globaaleilla päästökauppajärjestelyillä.

Uuden teknologian markkinat tarjoavat myös Suomelle merkittäviä mahdollisuuksia samalla kehittää ympäristön kannalta kestävämpää energiantuotantoa, lisätä omavaraisuutta ja luoda uusia työpaikkoja alan teollisuuteen ja tutkimukseen.

Suomen suhteellinen asema tässä kilpailussa yhtenä maailman suurimmista uusiutuvista luonnonvaroista omaavana maana on vahva. Suurin potentiaali on puussa ja turpeessa, peltoenergiaa ja biokaasua unohtamatta. Suomen metsiin mätänee tällä hetkellä noin 20 miljoonaa kuutiota korjuukelpoista biomassaa, turvesoiden vuotuinen kasvu vastaa energiana 45 terawattituntia. Kokonaisuudessaan turvevarat vastaavat lähes kaikkia Norjan tunnettuja öljyvaroja. Ilmastopäästöjen kannalta paras vaihtoehto on puun käyttö, mutta myös turpeen ilmastovaikutukset koko elinkaaren ajalta ovat reilusti positiivisia.
Peltoenergian ja biokaasun merkitys on ennen kaikkea öljyriippuvuuden vähentämisessä ja huoltovarmuuden parantamisessa, unohtamatta hajautetun bioenergiatuotannon vaikutuksia maaseudun työllisyyteen ja elinvoimaisuuteen.

Bioenergian lisäksi myös suomalaisen ydinvoiman lisärakentaminen venäläisen ydinsähkön korvaajaksi ja teollisuuden edullisen energiansaannin varmistamiseksi on perusteltua. Kansainvälisellä tasolla ydinvoiman lisärakentaminen ja tulevaisuudessa mahdollisen fuusiovoiman käyttöönotto on ainoa realistinen keino hillitä kehittyvien maiden ilmastopäästöjen lisääntymistä.

Jokainen ansaitsee arvokkaan vanhuuden

2006-12-03T09:43:00.000-08:00

Suomen ikärakenteen muuttuessa vanhukset mielletään julkisessa keskustelussa usein yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, josta täytyy päästä eroon. Ajatus on nurinkurinen. Ihmisten eliniän piteneminen on ollut yhteiskuntapolitiikan tärkeimpiä tavoitteita, ja kuka nyt ei haluaisi elää vanhaksi. Me kaikki haluamme itsellemme arvokkaan vanhuuden ilman huolta toimeentulosta tai yksinäisyydestä. Meidän pitäisi pystyä turvaamaan se myös muille. Valitettavasti osa vanhuksia elää edelleen köyhyydessä, ja joka toinen päivä tässä maassa vanhus tekee itsemurhan yksinäisyyden takia. Siinä on ajattelemisen aihetta myös meille nuoremmille.

On totta, että työssäkäyvän väestön määrän nopea väheneminen ja hoivaa tarvitsevien ihmisten määrän kasvu asettaa yhteiskunnan kovan haasteen eteen. Se on haaste erityisesti meille nuorille. Eläkkeistä ja hoivamenoista huolehtiminen edellyttää hyvää talouskehitystä ja nuoremman sukupolven entistä laajempaa ja pitempiaikaista työhön osallistumista. Se taas vaatii työhyvinvoinnin ja työelämän asenteiden parantumista, ettei eläkkeellä jäätäisi viisikymppisinä ja rättiväsyneinä.

Mutta tarvitaan myös positiivista asennemuutosta suhteessa ikääntymiseen. Aktiivinen suuri vanhusväestö on tärkeä henkinen ja taloudellinenkin voimavara yhteiskunnassamme. Sukupolvien välillä ei ole jyrkkää eturistiriitaa, vaan mahdollisuus yhdistää kaksi eri kokemusmaailmaa. Vanhemman sukupolven elämänkokemus on arvokas resurssi monilla yhteiskunnan aloilla, ennen kaikkea kasvatuksessa ja koulutuksessa. Perheen sisällä isovanhempien ja lasten vuorovaikutus on luonnollinen osa elämää.

Jossain vaiheessa elämäämme me kaikki tarvitsemme apua ja hoivaa, eikä meidän jokaisen omaa vastuuta vanhenevista omaisistamme, voi myöskään tarpeeksi korostaa. Emme saisi omien kiireidemme keskellä unohtaa keiden taistelun ja työn ansiosta me asumme näin hyvinvoivassa maassa. Kysymys on yksinkertaisesti välittämisestä, muistamisesta ja ennen kaikkea ajan antamisesta. Inhimillisempi yhteiskunta on pieniä tekoja.
julkaistu Salon Seudun Sanomissa 5.12.2006

missä ne nuoret luuraavat ?

2006-11-18T08:05:00.000-08:00

Eilen pidetyssä Varsinais-Suomen Keskustanuorten syyskokouksessa tulin valittua piirin uudeksi puheenjohtajaksi.

Kiitos tuesta ja luottamuksestanne.

Hommassa riittääkin haastetta. Nuorten poliittinen passiivisuus ylipäänsä on tunnettu asiantila. Valaistaan asiaa hieman oman järjestöni osalta. Keskustanuoret on ylivoimaisesti Suomen suurin poliittinen nuorisojärjestö noin 17 000 jäsenellä. Kuva ei ole kuitenkaan ihan niin auvoinen kun mainitaan että viime vuonna järjestön jäsenmäärä väheni noin 1700:lla. Varsinais-Suomessa karu totuus on että tätä tahtia Keskustanuorten jäsenmäärä puolittuu muutamassa vuodessa, ellei jotain tehdä. Parhaimpina aikoina yli 40 osastossa pyörinyt toiminta on kuihtunut muutamaan yhden käden sormilla laskettavaan osastoon. Sekään tosiasia, että Keskustanuorilla on "vielä varaa pudottaa" jäsenmääräänsä, ennen kuin ollaan lähellä muita poliittisia nuorisojärjestöjä, ei paljoa lohduta.

Toisaalta meillä on poikkeuksellisen kova "kolmekymppisten" joukko valtakunnan politiikan huipulla ja nälkäiset "kakskymppiset odottavat vuoroaan. Jossain määrin järjestäytymisen lasku myös syventää politiikkaa kun mukana ovat vain tosiaktiivit. Toivon mukaan tämän myötä päästään eroon nuorisopolitiikan marginalisoimisesta. Eivät nuoret todellisuudessa ole mikään yhtenäinen eturyhmä. Heitä koskettavat aivan samat asiat työllisyydestä turvallisuuteen, kuten vanhempaakin väestöä.

Valtaosan kohdalla ei ole kysymys siitä, etteivätkö asiat varsinaisesti kiinnostaisi. Itselleni tämä on tullut esille mm. yhteiskuntaopin tunteja yläkoulussa pitäessäni. Itse asiassa tutkimusten mukaan nuorten kiinnostus yhteiskunnallisia asioita ja arvokysymyksiä kohtaan on hienoisessa nousussa.

Tämä ei kuitenkaan heijastu kiinnostukseen puoluetoimintaa kohtaan, mikä aiheuttaa ristiriidan koska demokraattinen järjestelmämme kuitenkin toimii puolueiden kautta. Osasyyllisiä ovat varmasti puolueet itse, puoluepolitiikan maine on tylsä ja kiero. Tilannetta ei ainakaan helpota kielteinen suhtautuminen puoluepolitiikkaan koulussa. Yhteiskuntaopissa käsitellään pääasiassa vaalimatematiikkaa, arvojen jäädessä taustalle.

Tosiasia varmasti on sekin, että sitoutuminen puoluetoimintaan on yleisesti ja pysyvästi laskussa. Yhteisöllisyyden ja ryhmä-, tai luokkatietoisuuden murentuessa sitoutuminen puoluetoimintaan laskee. Tänä päivänä on yhä vaikeampi löytää entisten kaltaisia aktiiveja, jotka sitoutuvat kymmeniksi vuosiksi jatkuviin talkoisiin yhteisten asioiden puolesta.
Ihmisten vapaa-ajasta kilpailee yhä suurempi määrä muita aktiviteetteja.

Marinaa ja tuskailua asian tiimoilta on kuunneltu tarpeeksi. Syyttelemällä puolueita, vanhempia aktiiveja tai nuoria ei demokratian toimivuutta edistetä. Puolueita ja poliittisia nuorisojärjestöjä tarvitaan tulevaisuudessakin, mutta silti pitää tunnustaa että suurimmille osalle ihmisiä, ja nuoria äänestäminen riittää.

Keskustalle tämä asettaa kuitenkin suuren haasteen, viimeistään kun vanhat aktiivit väistyvät puoluetoiminnasta. Arvo Korsimon aikanaan rakentama, pelkoa kilpailijoissa herättänyt "kenttäkone" rapistuu, ja politiikan perustyöhön pitää kehittää kokonaan uudet toimintamuodot.

Mikä pelastaisi "pahat" pojat?

2006-11-10T11:02:00.000-08:00

Moni on varmaankin tavannut jonkun vanhan koulukaverinsa paikallisen kantapaikan kanta-asiakkaiden joukosta. Valitettavan usein se kaveri on osa suurta syrjäytyneiden ja päihde-ongelmaisten suomalaismiesten joukkoa.

Viime aikoina keskustelua nuorten suomalaismiesten syrjäytymisen yhteiskunnallisista ja kansantaloudellisista seurauksista on käyty mm. Jorma Ollilan vauhdittamana.
Ongelma onkin vakava, vaikka usein myös unohdetaan todeta että koskaan niin suuri osa nuorista ei voi niin hyvin kuin nykyisin. Kyse ei myöskään ole yksinomaan poikien ongelmasta vaikka he selkeän enemmistön muodostavatkin.

Useimmiten ongelmat tulevat esille yläaste-iässä, ja peruskoulun jälkeen noin 10 prosenttia pojista jää vaille jatkokoulutuspaikkaa. Monelta taholta ratkaisuksi on esitetty oppivelvollisuusiän pidentämistä tai pakollista kymppiluokkaa tai peräti oppivelvollisuuden jatkamista toisen asteen koulutukseen.

On kuitenkin aika yksioikoista olettaa että ongelma ratkeaisi oppivelvollisuusaikaa jatkamalla. Suurimmalla osalla näistä nuorista motivaatio pakolliseen koulunkäyntiin on olematon, eritoten mitä tulee teoria-aineisiin. Pakko-koulunkäynti on turhauttavaa niin opettajille kuin oppilaille. Jos vanhemmat eivät kanna vastuutaan lasten koulunkäynnistä kuten usein, ns. syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kohdalla on, voi jatkuvaan lintsaamiseen puuttuminen olla oppivelvollisuudesta huolimatta erittäin vaikeaa.

Useimmiten peruskoulussa esiin nousevat nuorten ongelmat ja häiriökäyttäytyminen juontavat juurensa aikaisemmasta lapsuudesta ja perheen sosiaalisista ja päihdeongelmista. Näihin ongelmiin puuttumatta jättäminen tulee erittäin kalliiksi eikä se myöhemmässä vaiheessa aina enää edes ole mahdollista. Yhteiskunnan ja lähiyhteisön tuki on tärkeää.

Kaikki perheiden ongelmat eivät kuitenkaan ole rahalla ratkaistavissa. Katumaasturin hankkimisen, uraputkessa etenemisen tai omakotitalon rakentamisen ohessa pitäisi muistaa että lasten kanssa vietetty aika maksaa aina itsensä takaisin.

Toisaalta osa nuorten ongelmista ja sopeutumisvaikeuksista johtuu varmasti myös yhteiskunnan teoretisoitumisesta ja koulutuskeskeisyydestä. Kaikkia ei koulunkäynti vain kiinnosta. Osittain tämäkin on arvostuskysymys. Eivät kaikki työtehtävät yhteiskunnassa edelleenkään vaadi kovin ihmeellistä koulutusta, ja joka työn oppii vasta sitä tehdessään. Pitää muistaa että ns. suurista ikäluokista suurella osalla on pohjallaan pelkkä kansakoulu. Tästä huolimatta koulutusvaatimukset yhteiskunnassa kasvavat jatkuvasti eikä peruskoulupohjalta ole rehelliseen työhän asiaa.

Oppivelvollisuusajan pidentämisen sijaan koulussa pitäisi pyrkiä tarjoamaan motivaatiota ja onnistumisen tunnetta myös niille joille ruotsin tuntien tarkoitus koulutoverien ja opettajan häiritseminen. Tasokursseilla ja eri oppilaille eri tavoin painotetuilla opetuskokonaisuuksilla voitaisiin saada parannusta aikaan nimenomaan kaikkein heikoimmin menestyvien oppilaiden kohdalla ja hidastaa erityisopetuksen tarpeen rajua kasvua.
Toinen tärkeä kysymys on oppisopimuskoulutuksen lisääminen ja kohdentaminen erityisesti nuorille peruskoulunsa päättäville, joilla on kova hinku töihin mutta ei kouluun. Onnistumisen elämykset ja oman työn merkityksen ymmärtäminen voivat kääntää luokan "pahiksenkin" suunnan kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Kolmikantatasavalta

2006-10-24T11:11:00.000-07:00

Suomen poliittiselle kulttuurille ominainen ns. kolmikantajärjestelmä puhuttaa jälleen. Hallituksessa keskustan ja demarien välejä on viime päivinä hiertänyt kolmikantaisesti valmisteltu YT-lain uudistusesitys.

Suomalainen systeemihän on kansainvälisesti varsin ainutlaatuinen. Työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen yhteistyöllä on pitkät perinteet myös muissa pohjoismaissa, mutta keskitettyjä tuloratkaisuja niissäkään ei ole tehty enää aikoihin. Suomessa kolmikannan historia ulottuu 1960 loppuun asti. Järjestelmän ansiotkin ovat kiistattomia. Keskitetty sopiminen ja työmarkkinajärjestöjen ja valtiovallan yhteistyö on mahdollistanut vakaan ja ennakoitavan taloudellisen kehityksen ja taannut rauhalliset työmarkkinat. Tuloratkaisujen kytkeminen veroratkaisuihin on niinikään helpottanut inflaation kurissa pitämistä. Poliittisen jännityksen aikoina työmarkkinapolitiikka on myös ehkäissyt yhteiskunnallisia levottomuuksia ja vahvistanut suomalaisten kansallista yhtenäisyyttä, kuuluisimmat esimerkit tästä ovat ehkä talvisodan aikainen ns. tammikuun kihlaus ja 1971 presidentti Kekkosen johdolla tehty ns. UKK-sopimus.
Kolmikantajärjestelmän kyseenalaisempi puoli on poliittisen vallan valuminen kansan valitsemalta eduskunnalta hämyisiin kolmikanta-kabinetteihin ja työmarkkinajärjestöjen käsiin. Toki myös eduskunnan valitsemalla hallituksella on edustuksena näissä neuvotteluissa, ja työmarkkinajärjestöillä on yhteiskunnassa valtaa joka tapauksessa. Jossain määrin tämä suomalainen perinne, jossa eduskunnalle tuodaan leimattavaksi valmiita kolmikannassa sovittuja paketteja, kuitenkin sotii demokratian periaatteita vastaan. Tämä tulee esille myös ajankohtaisessa YT-laista käytävässä keskustelussa. Työmarkkinajärjestöjen mukaan maan hallituksella ei ole oikeutta puuttua kolmikantaisesti valmistellun esityksen sisältöön. Siis hallitus ei saisi puuttua oman esityksensä sisältöön. Sama tilanne koskee hyvin suurta osaa työ- ja sosiaalilainsäädäntöä. On aiheellista pohtia syökö tämä ajattelutapa suomalaisen kansanvallan perusteita. Demokratian lähtökohta on kuitenkin se että jokaisella on ainoastaan se yksi ääni työmarkkina-asemastaan riippumatta. Viime kädessä on eduskunnan käsissä, miten paljon valtaansa se luovuttaa etujärjestöille. Yksi syy eduskunnan halukkuuteen luovuttaa valtaansa etujärjestöille on suomalaisten puolueiden läheiset suhteet työmarkkinajärjestöihin.

Toinen viime vuosina noussut kysymys on kolmikantajärjestelmän kyky sopeutua yhteiskunnan ja elinkeinorakenteen muutokseen. Koko järjestelmähän on muotoutunut vastaamaan teollisuusyhteiskunnan tarpeisiin. Kolmikantapöydissä kovinta ääntä käyttävät suuryritysten ja vientiteollisuuden palkansaajien järjestöt. Yhä suurempi osa työvoimasta työskentelee kuitenkin palvelualoilla ja pienyrityksissä joiden asema kolmikantajärjestelmässä on kuitenkin heikko. On myös selvää ettei samoja pelisääntöjä voi soveltaa Riitan parturikampaamossa ja UPM-Kymmenen paperitehtaalla. Esimerkiksi se mikä pääomavaltaisessa suurteollisuudessa on kohtuullista työntekijöiden irtisanomissuojan kannalta, muodostaa kohtuuttoman työllistämisen esteen yhden ihmisen työvoimavaltaiselle yritykselle. Tästä on kysymys myös YT-lain uudistuksen yrityksessä laajentaa lain soveltamista alle 30 hengen yrityksiin. Vastaavantyyppiset ongelmat tulevat tulevaisuudessa eteen entistä useammin kun elinkeinorakenne muuttuu ja perinteisen teollisuuden osuus työpaikoista vähenee. Jos työmarkkinajärjestöt ovat haluttomia tunnustamaan ala- ja yrityskohtaisia eroja, on poliittisen vallan pidettävä huolta siitä että työlainsäädäntöä ei kehitetä tavalla joka estää uusien työpaikkojen syntymisen, vaikeuttamalla pienyritysten työllistämisedellytyksiä.

Opintotuen tulorajojen korotus edelleen tarpeen

2006-10-10T09:36:00.000-07:00

Esa Suominen (sd.) vastustaa kirjoituksessaan (22.9.) opintotuen tulorajojen nostoa. Yhtä vähän ymmärrystä asialle osoitti hänen puoluetoverinsa valtiovarainmaisteri Eero Heinäluoma syksyn budjettiriihessä.
Opintotuen maksamisen perusteena on päätoiminen opiskelu ja edistyminen opinnoissa. Oikeudenmukaista olisi, että kaikki nuo kriteerit täyttävät opiskelijat myös olisivat oikeutettuja opintotukeen. Nykyisillä opintotuen vapaan tulon rajoilla, kuitenkin jo kesätyöansiot voivat johtaa opintotuen takaisinperintään. Järjestelmä sekä vähentää kannustinta edistyä opinnoissa, että rankaisee niitä opiskelijoita jotka ovat valmiita kantamaan omaa vastuuta opintojensa rahoittamisessa. Liian alhaiset tulorajat myös lisäävät houkutusta ottaa vastaan pimeää työtä ja tukien takaisinperintä kuormittaa tarpeettomasti opintotukihallintoa ja hidastaa näin tukihakemusten käsittelyä. Pitää muistaa, että motiivina työssäkäynnille useimmilla opiskelijoilla on elintason kohentamisen lisäksi myös tulevan työllistymisen kannalta ratkaisevan tärkeän työkokemuksen hankkiminen.
Opintotuen tulorajojen 20%:n korotuksen kustannusvaikutus valtiolle on noin yksi kymmenesosa opintorahan 15 %:n korotukseen verrattuna. Korotus parantaisi noin 15 000 opiskelijan toimeentuloa.

Suominen esittää, että tulorajojen korotuksella on ns. pätkätyöongelmaa pahentava vaikutus. Väite on vähintäänkin omituinen. Hän siis uskoo, että jos opiskelijat lopettaisivat opintojen ohessa tapahtuvan työnteon, niin näiltä vapautuvat usein osa- ja määräaikaiset työpaikat muuttuisivat yhtäkkiä vakituisiksi, koko-aikaisiksi työpaikoiksi. Perusteettomat määräaikaiset työsuhteet ovat Suomessa pääasiassa julkisen sektorin ongelma. Sen sijaan palvelualoille syntyvät uudet osa-aikaiset, esim. ruuhkahuippuja tasaavat työpaikat eivät ole ongelma, vaan osa elinkeinorakenteen muutosta.
Ns. vaikeasti työllistyvien ihmisten työllistymisen esteenä eivät ole opiskelijat, vaan usein suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä, jossa lyhyt osa-aikainenkin työ johtaa muiden etuuksien menetykseen ja tuloloukkuun. Tämän ongelman ratkaisemiseen esimerkiksi ns. perustulomalleilla sosiaalidemokraatit ovat yleensä suhtautuneet varsin nihkeästi.
Olen Suomisen kanssa samaa mieltä siitä, että omassa toiminnassamme meidän tulee ottaa huomioon myös muut heikossa asemassa olevat ihmiset. Yksi tapa osallistua yhteisen hyvinvointiyhteiskuntamme rahoitukseen on monen opiskelijan elämäntilanteeseen ja tapaan sopiva työssäkäynti.

julkaistu Turun Ylioppilaslehdessä 6.10.2006

Ajokortin hinnankorotuksen perusteet arvelluttavat

2006-09-29T06:37:00.000-07:00

Liikenneministeriö valmistelee uudistusta kuljettajakoulutukseen, joka toteutuessaan nostaisi ajokortin hintaa jopa lähes 400 eurolla. Uudistuksen tarkoitus on lisätä pakollisten ajotuntien määrää autokoulussa ja sekä kiristää yksityisen opetusluvan saamisen edellytyksiä.
Uudistusta perustellaan liikenneturvallisuuden parantamisella. Tavoite onkin ensiarvoisen tärkeä. Liikenneturvallisuus on viime vuosina kehittynyt positiivisesti, erityisesti kuluvan vuoden onnettomuustilastot ovat olleet selvästi aikaisempaa valoisampia. On totta että nuorten kuljettajien osuus vakavissa liikenneonnettomuuksissa on poikkeuksellisen suuri. Syyt ovat kuitenkin muualla kuin kuljettajaopetuksen liian vähäisissä ajotuntimäärissä. Nuorten onnettomuuksille ovat tyypillisiä rajut ylinopeudet ja kova näyttämisen halu, ei liikennesääntöjen huono tuntemus. Ajotaidon kehittyminen vaatii pitkää ajokokemusta ja asenteiden kypsymistä. Nuorten asenteisiin voidaan vaikuttaa autokoulussa, mutta niihin pitää kiinnittää huomiota niin kotona kuin koulussakin tehtävässä valistuksessa.
Nykyiselläänkin lisätuntien ottaminen on autokoulussa mahdollista, mikäli siihen tuntuu oppilaalla olevan tarvetta.

Ajokortin saaminen on monelle nuorelle tie itsenäistymiseen ja varsinkin maaseudulla suoranainen välttämättömyys jokapäiväisten asioiden hoitamiseksi. Ajokortin hinta muodostaa jo nykyisellään monelle nuorelle ja heidän vanhemmilleen liian suuren kynnyksen.
Ajokortin hinnan merkittävä korottaminen ja opetusluvan kriteerien tiukentaminen vaikeuttaisi edelleen monen nuoren ja heidän perheensä asemaa. Hyötyjiä olisivat korkeintaan autokouluyrittäjät.

julkaistu Turun Sanomissa 29.9.2006

"älkää unohtako köyhän asiaa"

2006-09-25T07:42:00.000-07:00

Tämän testamentin on keskustalle jättänyt sekä Santeri Alkio, että Urho Kekkonen. Viime aikoina köyhien asiaa on nostanut esiin erityisesti tuore puoluesihteeri Jarmo Korhonen. Mitä köyhän asia sitten 2000-luvun Suomessa ja maailmassa tarkoittaa, ketkä ovat köyhiä, ja mikä köyhyyteen puree.

Köyhyyttä voi mitata monella tavalla. Absoluuttinen köyhyys on sitä, ettei yksinkertaisesti ole tarpeeksi rahaa elämisen perusedellytyksiin. Köyhyys on kuitenkin myös monella tavalla suhteellista. Jos katsoo koko maailman mittakaavassa, niin kaikki suomalaiset, myös köyhimmät, kuuluvat rikkaimpaan osaan maailman väestöä. Monacossa taas ne ovat köyhiä, jotka joutuvat ”tyytymään” Mersuun, kun muilla on Ferrari tai Rolssi. Jo Adam Smith totesi aikoinaan että köyhä on se jonka pitää hävetä köyhyyttään.
Suomessa ei vakiintunutta köyhyysmittaria ole olemassa, mutta EU käyttää köyhyysrajana alle 60%:iin mediaanitulosta jäävää tulotasoa. Tällä mittarilla mitattuna köyhyys on Suomessa viime aikoina lisääntynyt. Tosin pitää tarkastella kriittisesti myös suhteellisia köyhyyslukuja. Köyhyysaste on Suomessa ollut kaikkein alimmillaan vuosina 1993-94. Samaan aikaan myös tuloerot olivat pienimmillään ja kehitysavun bkt-osuuskin aika korkea. Tuskin laman kaikkein syvimmässä kuopassa ihmisten asiat kuitenkaan niin hyvin olleet mitä nämä luvut antaisivat olettaa.
Suhteellisen köyhyyden määrään vaikuttaakin kaikkein eniten keskituloisten asema, siis se mihin köyhiä verrataan. Köyhyyden lisääntymiseen on taloudellisen nousun kaudella vaikuttanut eniten se että keskimäärin väestön ansiotaso on noussut nopeammin kuin tulonsiirrot ovat kehittyneet. Köyhät ovat siis jääneet jälkeen muista, eivät absoluuttisesti köyhtyneet. Tämä on tavallista talouskasvun aikana. Suomessa ainoastaan 1970–80-luvuilla köyhyys vähentyi ja talous kasvoi samaan aikaan. Tämän sai aikaan lähes täystyöllisyys ja tulonsiirtojen voimakas lisääminen hyvin alhaiselta lähtötasolta.
Usein kysytään miksi nyt kun Suomi on rikkaampi kuin koskaan, on myös paljon köyhyyttä. Yksi syy on juuri se, että suuri osa väestöä on vaurastunut nopeasti, kun samalla tulonsiirrot ovat polkeneet paikallaan. Se että tulonsiirtoja ei ole samassa suhteessa voitu korottaa johtuu niiden varassa elävien ihmisten suuresta määrästä ja julkisen talouden suuresta velkataakasta. Nämä ongelmat tulivat laman mukana. Toisaalta on ihme että hyvinvointivaltion perusteet voitiin säilyttää myös teollisuusmaiden pahimman talouskatastrofin aikana.

Osa talouskasvusta on myös poliittisin päätöksin kohdennettu veronkevennyksiin. Onko hyöty valunut vain rikkaille? Uusien työpaikkojen syntyminen on ainoa tie ulos köyhyydestä. Tulonsiirtoja korottamalla ei köyhyyttä pysty poistamaan, lievittämään kylläkin. Työpaikkoja syntyy vain kasvavaan talouteen, ja tätä talouskasvua veronkevennykset tukevat.

Ketkä sitten ovat tämän päivän köyhiä? Pienimmillä tuloilla joutuvat elämään opiskelijat, työttömät, osa lapsiperheistä ja osa vanhuksista. Mutta köyhyys kohtelee heitäkin eri tavalla. Opiskelijat tulevat toimeen erittäin pienillä tuloilla mutta harva opiskelija pitää itseään erityisen köyhänä. Tämä johtuu siitä että sosiaalinen ympäristö on samanlaisessa tilanteessa. Pidetään normaalina, että opiskelija asuu solussa, ajaa pyörällä ja syö tonnikalaa. Opiskelijan ei tarvitse hävetä köyhyyttään. Pikemminkin opiskelija joka asuu omakotitalossa, ajaa Audilla ja pelaa Golfia saattaa kokea syrjintää.

Työttömälle työttömyys sinänsä, jo ilman köyhyyttäkin on nöyryyttävää, ja ainoa tie ulos on uusi työpaikka. Lapsiperheiden köyhyys on tulevaisuuden kannalta ehkä vaarallisinta. Sen lisäksi että köyhän perheen lapset joutuvat esim. koulussa kokemaan kiusaamista, on köyhyydellä myös voimakas taipumus periytyä sukupolvesta toiseen.
Varsinkin yksinäisten ja sairauksista kärsivien vanhusten kokema köyhyys voi tuntua erityisen pahalta yhteisen hyvän puolesta uhratun elämän jälkeen. Vanhuksilla ei myöskään ole
mahdollisuutta nousta köyhyydestä omin avuin, vaan he ovat eläkkeidensä varassa.
Köyhyys voi olla myös luonteeltaan muuta kuin taloudellista puutetta. Yksinäisyys on yksi köyhyyden muoto, joka voi koskettaa ihmistä raskaammin kuin matala tulotaso.

Köyhyyden vähentäminen vaatii pitkäjänteistä politiikkaa, joka tukee talouskasvua ja työllisyyttä, ja samalla parantaa köyhyyden raskaimmin kokevien ihmisten taloudellista asemaa. Halvalla populismilla ei köyhyyttä poisteta. Unohtaa ei myöskään saa suurta osaa maailman ihmisistä, joille elämä on päivittäistä taistelua elossa säilymisestä. Paljon on kiinni myös siitä miten me jaksamme välittää läheisistämme.

Sankareita ja veijareita

2006-09-21T12:29:00.000-07:00

Valtiotieteen tohtori Jukka Seppinen on jälleen saanut kasaan julkista kohua herättäneen teoksen.
Neuvostotiedustelun toimintaa Suomessa käsittelevän kirjan kohuttu "paljastus" on jälleen kerran Suomea 1970-71 uhannut vallankumous ja sen torjuminen. Tätä samaa väitettä Seppinen on tuonut esille myös lähes kaikissa aikaisemmissa kirjoissaan. Ei Seppinen ainoa asiaa käsitellyt tutkija ole, mm. Kimmo Rentola on hiljattain käsitellyt samaa aihepiiriä.
Seppinen on alalla varsin kiistelty tutkija, kaikkien mielestä ei tutkija ollenkaan. Erityisesti hänen teostensa lähdekritiikkiä ja mustavalkoista tulkintaa on arvosteltu.
Itse olen lukenut Seppisen elämänkerrat Johannes Virolaisesta ja Urho Kekkosesta. Ensimmäinen, ärsyttävä huomio kyseisissä teoksissa on äärimmäisen huono suomen kieli, jolla ne on kirjoitettu. Lähinnä se pistää miettimään miten mies on päässyt aikanaan ylioppilaskirjoituksistaan läpi, tai että Ajatus-kustannus on vielä pystyssä.
Olennaisempaa on kuitenkin että Seppisen kirjoissa ei jää epäselväksi ketkä ovat sankareita ja ketkä, sanotaan nyt, veijareita, ja se tekee teoksista myös omalla tavallaan mielenkiintoisia.

Hänen laajasti käsittelemistään keskustalaisista politiikoista ehdoton sankari on Johannes Virolainen, Seppisen mielestä suomettuneisuuden kauden ainoa suoraselkäinen ja isänmaallinen politiikko, Ahti Karjalainen taas on heikkotahtoinen kgb:n ohjailtavissa oleva reppana. Suoranaisia maanpettureita ovat aikakauden nuoret vasemmistodemarit, kuten Jaakko Kalela. Kekkonen on Seppisen maailmassa perimmiltään suuri patriootti vaikka kyseenalaisia metodeja toisinaan käyttikin. Sankariksi Seppinen laskee myös itsensä, ulkoministeriön entisenä osastopäällikkönä hän oli pelastamassa Suomen puolueettomuutta 1970 luvun kommunikea-neuvotteluissa.

Seppisen kohuttu teoria lähtee siitä että NL:n kaukotavoitteena oli sotien jälkeen kgb:n avustuksella "pehmittää" suomalainen yhteiskunta sisältäkäsin ja valmistella se näin myötämieliseksi siirtymiselle kommunismiin. Otollisin hetki tähän oli Seppisen mukaan 1970-1971, jolloin NL:n suurlähettilääksi Suomeen määrättiin NKP:n kansainvälisen osaston "vallankumousarkkitehti" Aleksei Beljakov. Tämän oli tarkoitus järjestellä kommunistien vallankaappausta johon myös vasemmistodemarit liittysivät saamalla työmarkkinat sekasortoon. Tässä tilanteessa Suomen pelasti presidentti Kekkonen, joka runnoi läpi ns. UKK-työmarkkinaratkaisun SAK:n ja STK:n välille ja näin poisti yleislakkouhan.
Väitteidensä tueksi Seppinen valtavan määrän SUPOn vastavakoiluaineistoa. Tämänkään aineiston luotettavuudesta kaikki eivät ole yhtä vakuuttuneita.

Jotain Suomessa 1970 luvulla varmasti yritettiin. Ei Beljakovia tänne huvin vuoksi komennettu. Vuosikymmen oli Suomessa NL:n toiminnan kannalta otollista. Sokea Neuvostoliiton ihailu voitti alaa niin opiskelijoiden parissa kuin osassa virkamieskuntaa. Neuvostosuhteet nousivat tärkeimmäksi meriitiksi niin politiikassa, kuin muussakin yhteiskunnallisessa elämässä. KGB:n organisoima "kotiryssäverkosto" sai tietojen lisäksi myös sympatiaa lounastarjoilunsa vastineeksi. Työmarkkinoilla elettiin epävakaita aikoja. Myös virallisen NL:n painostus puolueettomuutta vastaan koveni huipentuen vaatimuksiin yhteisistä sotaharjoituksista.

Kuitenkin tavallisen ihmisen näkökulmasta Suomi oli kapitalistinen länsimaa, talous kehittyi kriiseistä huolimatta nopeasti ja hyvinvointivaltio laajeni voimakkaasti. Kommunistit oli Kekkosen toimesta otettu mukaan hallitusvaltaan ja sitoutettu hyvinvointivaltion rakentamiseen parlamentaarisen järjestelmän kautta. Huolimatta esim. Ylen neuvostomyönteisestä "valistustyöstä" kansan enemmistön sympatiat eivät olleet NL:n puolella. 1970 kansa äänesti porvareita protestina vasemmistoradikalismille, kuten ennenkin kovan neuvosto- ja vasemmistopaineen alla. Tuskinpa se joukko virkamiehistössä ja poliittisessa elitiissä, joka ainakaan tietoisesti Neuvostoliiton päämääriä ajoi, kovin suuri oli.

Niin tai näin, vallankumousta ei koskaan tullut, mutta olisi se vaan ollut jännää olla mukana 70-luvun kuvioissa, kun politiikka oli muutakin kuin kansaneläkkeitä.

Kekkosesta Seppinen tekee tässä yhteydessä sankaria. Itse asiassa nimenomaan liittyen 1970-71 tapahtumiin myös muutamat jyrkät kekkos-kriitikotkin ovat uusimpien tutkimusten valossa hieman keventäneet tuomioitaan.
Silti nämä konnia ja sankareita jaottelevat tutkimukset ovat ilmeisestä mielenkiintoisuudestaan huolimatta tietyllä tavalla hedelmättömiä. Jokainen voi vaikka Kekkosesta hakea omien ennakkokäsitystensä tueksi "sopivan" tutkimuksen ja arvostella päinvastaista tutkimusta vaikka huonosta lähdekritiikistä ja "vääristä tulkinnoista" Objektiivista totuuttahan historiasta ei koskaan voi saada, mutta tulkintojen liialliseen kärjistämiseen vaikuttaa tapahtumien läheisyys ja ihmisten omakohtaiset tuntemukset.
Ehkä vasta viidenkymmenen tai sadan vuoden päästä Kekkosen, saati Koiviston aikaa voidaan käsitellä ilman valtavia intohimoja, vähän niin kuin jotain antiikin historiaa.

Sumua kanaalissa, manner-Eurooppa saarroksissa

2006-09-20T10:43:00.000-07:00

Viikko sitten tuli vierailleeksi sisareni luona etelä-Englannissa. Otsikkona oleva lause ei voinut olla tulematta jälleen mieleen tässä suuressa ulkoilmamuseossa. No perinteiden kunnioitus ei ole koskaan haitannut brittien menestystä. Niitä kokolattiamattoja kylpyhuoneessa saa silti ihmetellä..
Paikallisen politiikan keskiössä oli tietysti Tony Blairin ilmoitus jättää tehtävänsä vuoden sisällä ja välittömästi käynnistynyt seuraajapeli. Blair on joutunut Labourin sisällä valtaisan arvostelun kohteeksi paitsi myötäilemällä Bushin sotapolitiikkaa, myös harjoittamalla varsin liberaalia talouspolitiikkaa. Viimeiseksi hän on jäänyt ammattiliittojen hampaisiin esittämällä brittien julkisen terveydenhuoltosysteemin NHS:n osittaista ulkoistamista. Ykkös seuraajaehdokas , valtionvarainministeri Gordon Brownia pidetään Blairia vasemmistolaisempana.
Suomessa hehkutetun samaan aikaan käynnissä olleen Asem-kokouksen loistessa täydellisesti poissaolollaan brittilehdistö keskittyi uutisoimaan sitä että Brown oli "virnistänyt makeasti" kuulleessaan Blairin luopumisesta, ja että tämän jälkeen entinen olisiko ollut sisäministeri Charles Clarck luonnehti Brownia "idiootiksi" . No pääsihän Suomikin loistamaan saarivaltakunnan lehdistössä skandinavian seksikkäimmän miehen ansiosta.

Blogi avattu

2006-09-17T07:36:00.000-07:00

No niin, nyt sitten aikani jahkailun jälkeen totesin, että kukaan itseään kunnioittava poliitikon alku ei voi olla ilman omaa blogia. Ei sikäli että suhtautuisin koko touhuun vastenmielisesti, kirjoittaminen on paras tapa myös selkiyttää myös omia ajatuksia.Varsinkin huippupoliitikkojen lööppijulkisuutta ruokkivista blogeista vaan on muodostunut jossain määrin huvittavakin trendi suomalaisessa politiikassa. Keskusta taisi tässäkin asiassa olla edelläkävijä :)Tällä blogilla tarkoitukseni ei ole eritellä arkipäiväni menemisiä ja tekemisiä niille noin viidelle ihmiselle, noita ne saattaisivat kiinnostaa, vaan ensisijaisesti esittää vahvasti subjektiivisia näkemyksiä yhteiskunnan ja politiikan ilmiöistä meillä ja muualla.